Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 30 - Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

A/N: HELLOHELLO! 😊 Haa, en saanu viime yönä unta ja kirjotin siinä sitten tän luvun valmiiks. Mä muistan, kun joskus kesällä kirjotin jonkun luvun alkuhöpinöihin, että vois yrittää saada tän kirjan jouluun mennessä valmiiks ja hei, melkein onnistuin, tää jäi vaan epilogia vaille vajaaks! 🙏🏻

Oon saanu niin kreisin paljon ihanaa palautetta tässä matkan varrella ja tosi moni on sanonut, miten tää tarina on piristäny ja itkettäny ja naurattanu ja saanu hymyilemään ja herkistäny ja mitä kaikkee, vautsi! Ja voin sanoo, että teidän kommentit on tehny kyllä mulle ihan saman, kiitos niin paljon! Te olette aivan vitun parasta, rakastan❤️

Jätän mun loppusanat epilogiin, enkä jaarittele sen enempää ite tarinasta nyt tähän.  c: JOTEN HEI HYVÄÄ JA IHANAA JA KIVAA JOULUA JOKAINEN ! 🎅🏻❤️❤️

*

Luku 30 – Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Musta tuntui, että kaikki palaset alkoivat pikkuhiljaa loksahdella paikoilleen. Eivät ne vielä täysin omissa uomissaan olleet, palapeli ei ollut täysin ehjä ja kasassa, reunoilta puuttui palasia, mutta nyt oltiin todella lähellä. Asiat sujuivat ja etenivät, ja hitaasti kaikki rikkinäinen tuntui korjaantuvan. Tarvittiin vaan aikaa, hiton paljon aikaa.

Kokeen jälkeen iltapäivällä me ajeltiin Joonan kanssa ympäri Kiuruharjua ja juteltiin kaikenlaista. Joona oli iloinen, mä näin siitä. Ja se oli myös jotenkin hyvin helpottunut, ja mä tiesin, että se johtui Aksusta ja siitä korusta, ja Aksun reaktiosta ja niiden sovinnosta. Hitto, ne olivat oikeasti sopineet. Ihan mieletöntä. Oikeasti, vau.

Tuntui, niin kuin jotain raskasta olisi pudonnut pois Joonan harteilta, jotain sellaista, mitä se oli kantanut siellä monta vuotta. Se sanoi mulle, että sillä oli oudon kevyt olo ja sitten se hymyili, ja mä hymyilin ja laskin käteni sen ratin päällä lepäävälle kädelle.

Mä olin seuraavan yön kotosalla, vaikka olisinkin mieluummin mennyt Haapamäkeen. Ehkä mä koitin olla äidille mieliksi, kun se ei selvästikään pitänyt siitä ajatuksesta, että mä pyörin Joonan kanssa. Tavallaan turhautti sen epäluuloisuus ja epämääräinen vilkuilu ja kyseleminen, kun eihän se edes tuntenut Joonaa, mutta mä päätin olla hermostumatta. Mä halusin pysyä poissa kaikesta turhasta draamasta ja rähinästä nyt, kun kaikki oli niin ihanan rauhallista ja tasaista. Jossain vaiheessa mun tietysti pitäisi kertoa äidille se tosiasia, että hitto Joona ja mä rakastettiin toisiamme ja niin edelleen, eikä se voinut tehdä sille asialle mitään, joten sen olisi parempi hyväksyä meidät, mutta se saisi nyt odottaa. Oli parempi edetä ihan rauhassa.

Mä olin myös seuraavan yön kotona, ennen kuin lauantaiaamuna kyselin Joonalta viestillä, että mihin aikaan se meinasi lähteä äitinsä luokse. Mua tavallaan vähän jännitti tavata Joonan äiti, en mä edes tiennyt miksi. Ehkä mua jännitti, että pitäisikö se musta.

Joona sanoi, että tulisi hakemaan mua vaikka yhden aikaan ja varmisteli, että oliko se ihan okei, jos se ajaisi pihaan, vai halusinko mä, että se noutaisi mut asemalta. Kai se kelaili mun äitiä ja sitä, miten äiti oli kyyläillyt meitä ikkunasta silloin keskiviikkoiltana. Porukat eivät kuitenkaan olleet kotona, joten mä sanoin, että se voisi kyllä tulla ihan pihaan asti. Ja olisi se voinut muutenkin, hitot äidistä. Mä en jaksanut salailla menemisiäni.

Soitin myös Tainan siskolle ja kysyin, että voisiko se vahtia koiria myös ensiviikon alkupuoliskon, niin ettei mun tarvitsisi ravata Kuopion ja Kiuruharjun väliä kirjoitusten takia. Se onneksi suostui tosi mielellään ja mä koodailin isälle, että rekut olivat siellä, ihan vaan, että se olisi tietoinen. Kun Joona kurvasi Hondalla meidän pihaan kymmentä vaille yksi, hitto se oli muuten aina ajoissa, mä heitin äkkiä talvitakin niskaan ja kengät jalkaan ja suuntasin harmaata pipoa päähäni asetellen maaliskuiseen aamupäivään.