Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 17 - Hyvää uutta vuotta

A/N: Voee viddu en vissiin enää lupaa mitään, kun olin kirjottanu tohon edellisen luvun alkuun, että julkasen seuraavan luvun ens viikolla ja ens viikosta on nyt jotain kolme viikkoo ainaki 😭 johonkin nää päivät vaan häviää, enkä oo ehtiny kirjottaa.

Mutta tässäpäs nyt, ei sentään kestäny niin kauan kun edellisessä luvussa hitto vie 😂🙏🏻 Oon muuten alottanu kirjottaa uutta tarinaa tässä parin kuukauden ajan, oon oikeesti tosi inspiroitunu siitä, mutta en viitti viel julkasta mitään, kun se sijottuu kans Kiuruharjulle siinä on osittain vähän samoja tyyppejä kun tässä, niin se vois paljastaa liikaa tästä. Joten kirjottelenpas ihan rauhassa tämän eka loppuun ja tähän on siis vielä tulossa ihan kyllä useempia lukuja!

Kiitti kun luette ja kommentoitte, te ootte kyllä sellanen valo ja piristys miulle, että ette uskokaan, rakastan <3 c:

*

Luku 17 – Hyvää uutta vuotta

Jouluaatto koitti paria päivää myöhemmin ja vaikkei lahjojen saaminen tai mikään muukaan enää tässä iässä niin kamalasti jaksanut innostaa, niin Aapon lapsekas, sympaattinen intoilu oli aika tarttuvaa. Vaikkei se enää uskonutkaan joulupukkiin, niin se oli silti koko hiton päivän ihan ylikierroksilla ja jankutti, että voitaisiinko jo avata lahjat. Iidalla meni sen ylivilkkaaseen touhotukseen hermot, mutta mua vaan hymyilytti. Mummi ja ukki tuli Kuopiosta meille viettämään joulua vähän spontaanisti, mutta se oli oikeastaan vaan kiva juttu. Niitä näki nykyisin niin hitsin harvoin.

Mä mietiskelin oikeastaan koko jouluaaton vaan yhtä tiettyä poikaa ja sitä, että mitenkähän sillä meni mummillaan ja olikohan sen äiti päässyt osastolta, niin kuin se oli meidän Kuopion reissulla puhunut. Ja teki aivan sairaan paljon mieli soittaa sille ja kuulla sen ääntä, jutella sen kanssa. Vähän harmitti, ettei me ehdittäisi nähdä varmaan useampaan päivään, koska mä lähtisin Iidan kanssa huomenna Kuopioon isän ja Tainan luokse. Ja mä olisin siellä varmaan monta päivää, koska oli mulla oikeasti ikävä Kassua ja Kuopion kavereita ja mä halusin viettää niiden kanssa kunnolla aikaa, käydä jäillä luistelemassa ja vaikka baarissakin. Varsinkin, kun Kassu oli vähän loukkaantunut, kun mä olin sanonut sille aiemmin, että olisin uuden vuoden Kiuruharjulla uusien kavereiden kanssa juhlimassa, enkä tulisi Kuopioon. Harmitti se tavallaan vähän muakin, mutta en mä pystynyt jakautumaan kahtiakaan.

Kun me oltiin viimein avattu joululahjat, ja mä olin leikkinyt pitkän tovin Aapon kanssa sen uusilla leluilla ja kun pikkuveli sitten viimein oli väsähtänyt ja malttanut mennä nukkumaan, niin mä suuntasin huoneeseeni ja nappasin Joonan antaman kirjekuoren koulupöydältäni. Haukotellen lysähdin sängylleni ja avasin kuoren. Mun huulille nousi hymy. Siellä oli kuva Sulosta, se ihan sama kuva, jota mä olin ihastellut Joonan kamerasta, kun me oltiin lokakuussa sattumalta törmätty Tähtitorninmäellä. Se kuva, jossa Sulo oli työntänyt kuononsa kiinni kameraan. Sen lisäksi kuoressa oli lahjakortti ja kun mä tajusin, että se oli lahjakortti Laajikseen, niin mun huulille nousi uudestaan hymy. Nappasin puhelimen käteeni ja kirjoitin Joonalle, että kiitti lahjasta ja milloin mennään rinteeseen. Se vastasi nopeasti.

Joona:
Millon vaan

Sitten sen laittoi kuvan, mikä oli otettu Ainolta, sen oman huoneen peilin kautta. Se istui sängyllä Sulon kanssa mun ostama paita päällä. Ja näytti sairaan hyvältä. Mä hymyilin itsekseni, enkä mä lopulta vaan malttanut olla soittamatta. Mun oli pakko soittaa sille, että mä kuulisin sen äänen ja voisin hetken jutella sille. Parin tuuttauksen jälkeen Joonan matala ääni vastasi, että moi, ja mä nojauduin huoneeni seinää vasten ja vastasin sen tervehdykseen. Ja mä kelasin vaan, että miten jotakuta pystyi ikävöimään näin paljon, vaikkei siitä ollut oikeasti kuin pari hassua päivää, kun me nähtiin viimeksi.