Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 21 - Hei ystävä pyyhi kyyneleet

A/N: Nyt mä ansaitsen aplodit, koska katsokaa tätä suurta ihmettä, ei menny kun viikko ja sain jo uuden luvun valmiiks! :D Viimeks näin on käyny ehkä joskus aikoinaan kun alotin tän kirjan.

Nyt mulla on iltasin tosi paljon aikaa kirjotella, joten musta tuntuu, että ehkä julkasutahti vähän nopeutuis, en lupaa kyllä mitään, mutta ehkä. Love u all <3

*

Luku 21 – Hei ystävä pyyhi kyyneleet

Mä en tiedä kauanko mä itkin tai kauanko mä vielä kaiken sen itkemisen jälkeen olin siinä, kasvot Tumpin mustaa bändipaitaa vasten. Se silitti mun flanellipaidan peittämää selkää lohduttavasti, piteli mua siinä ja pikkuhiljaa, vähitellen mun olo vähän helpottui.

"Iivo, kyllä kaikki jotenkin järjestyy, ainakin lopulta, vaikka nyt tuntuu, ettei tulis mitään", Tumppi sanoi mulle lempeästi, kun mä lopulta nostin kasvoni sen paidalta ja kohottauduin istumaan. Se tiputti kätensä mun ympäriltä ja mä pyyhin paidan hihaan mun silmiä ja nenää.

"Oikeestaan on jo vähän parempi olo", sanoin nikotellen ja vilkaisin vieressäni istuvaa poikaa. "Kiitti", henkäisin ääni edelleen aavistuksen väreillen. "Ja sori, ku oon tällanen nolo ja pillitän vaan, kastelin sun paidanki ihan kokonaan", jatkoin soperrellen.

"Hei, et oo nolo, eikä haittaa, vaikka kastelit", rokkari vakuutteli ja hymyili mulle. "Kiva jos on vähän parempi olo."

Mä nyökyttelin ja katsahdin sitä varovasti. Tuntui, niin sydän olisi muuttunut kevyemmäksi ja puristus rinnan alla heltynyt. Ehkä puhuminen sittenkin auttoi, tai itkeminen, tai vaan se, että joku lohdutti. Mä niiskutin ja Tumppi katseli mua hetken mietteissään, kunnes nousi lattialta.

"Mä tuon sulle nenäliinan", se tuumasi ja mä katsoin, kun se katosi olohuoneesta keittiön puolelle. Mun pää tuntui oudon selvältä, mikä oli vähän hassua, kun vielä hetki sitten mä olin ihan hiprakkaisena hoilaillut Tumpin kanssa jotain suomihittejä. "Haluutko teetä?" Tumpin ääni keskeytti mun ajatusvirran ja kohotin katseeni. Rokkitukka kurkkasi keittiöstä, ja mä vähän hymyilin sille ja sen ajattelevaisuudelle.

"Okei."

Tumppi nyökytteli ja heilutteli sitten nenäliinapakettia käsissään, kunnes heitti sen huoneen poikki mulle. Mä nappasin paketin, otin sieltä yhden liinan ja pyyhin silmiäni ja niistin nenäni. Hitto musta tuntui, että mä itkin nykyisin vähän väliä.

Tumppi meni tupakalle, kun teevesi alkoi porista, ja mä katselin ikkunoista näkyvää tammikuisen yön pimeyttä ajatuksissani. Mun pää oli sekaisin kaikesta, Joonasta, Miirosta, Roopesta, ihan kaikesta. Mua pelotti tuleva, mua pelotti mitä tulisi tapahtumaan, mua pelotti, että mä hajoaisin vielä pahemmin. Mä tiesin, ettei Joona halunnut satuttaa mua, mä tiesin, ettei se voinut sille mitään, että sen isoveli oli hiton sekopää tai että sen eksä oli ilmaantunut takaisin. Silti muhun sattui. Mä pelkäsin, ettei Joona pystynyt ymmärtämään mua, sitä miten mua pelotti ja ahdisti. Tavallaan musta tuntui, että mä en pystynyt ymmärtämään sitä, sen elämää. Juuri nyt musta tuntui siltä.

"Käytätkö sä sokeria, maitoo, hunajaa?"

Mä säpsähdin ja käänsin katseeni Tumppiin, joka oli tullut ulkoa takaisin sisälle.

"Öö mä – tai vaikka hunajaa", vastasin ääni vähän käheänä. Kohta Tumppi käveli keittiöstä ja toi mulle ison, höyryävän kupin teetä. Se haki myös itselleen kupin ja toi samalla mukanaan suklaalevyn. Se istui alas, laski kupin viereensä, avasi Fazerin sinisen ja ojensi mulle.

"Suklaa auttaa", se lupasi ja hymyili vinosti. "Sydänsuruihin, tai suruihin, tai melkein mihin vaan."

Se oli kyllä niin symppis.