Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 27 - Ihan tavallinen Iivo

A/N: Sainkin tän luvun valmiiks nopeemmin kun aattelin, olin ihan varma että menis loppuviikkoon. c: Tällä on muuten ihan hullun paljon lukukertoja vautsi oikeesti, ootte te kyllä melkosia!! ❤️❤️

*

Luku 27 - Ihan tavallinen Iivo

Aamulla keittiöstä leijaili houkutteleva kahvintuoksu, kun mä unisena hiippailin huoneestani pelkissä farkuissa ja kiskoin samalla t-paitaa päälleni. Mä nukuin yllättävän hyvin, siihen nähden, etten ollut aluksi meinannut millään saada unta Joonan takia. Tavallaan turhautti, että se suuteli mua, kun me vasta muutama päivä sitten oltiin juteltu Ainon talon kuistilla siitä, että me oltaisiin kavereita. En mä silti voinut kieltää, etteikö se olisi tuntunut ihanalta, siis totta kai se oli tuntunut. Mä en kuitenkaan halunnut satuttaa itseäni enää.

Haroin tukkaa silmiltä kävellessäni keittiöön. Koirat pyörivät huomionhakuisina mun jaloissani ja mä rapsuttelin niitä hajamielisesti, valmistauduin kohtaamaan Joonan, mutta sitä ei näkynyt. Tosin hyvin nopea vilkaisu ikkunaan kertoi mulle, että se seisoskeli takapihalla röökillä kahvikupin kanssa. Hetken aikaa mä tuijottelin sitä, kunnes kaadoin kahvia yhteen suureen mukiin ja lysähdin keittiön pöytään. Kello näytti vasta kahdeksaa ja mä kelailin, ettei vaan yhtään nappaisi kohta lähteä pakkaseen koirien kanssa. Nyt jo palelsi. Haukotellen nojauduin kättäni vasten ja tuijottelin ajatuksissani keittiönpöydän tummaa pintaa.

Joona tuli pian takaisin sisälle ulkoa. Se riisui mun isän kuluneet reinot jaloistaan ja takin päältään, käveli peremmälle taloon ja säpsähti vähän nostaessaan katseensa ja huomatessaan mut.

"Ai moi", se tervehti ja mä kohtasin sen katseen.

"Huomenta."

Joona pysähtyi hetkeksi aloilleen ja katseli mua mietteliäänä, vähän varuillaan, niin kuin sitäkin jännittäisi nähdä mua. Lopulta se sitten liikahti, vei takin naulakkoon ja tuli tyhjentyneen kahvikupin kanssa keittiöön.

"Mä käytin koirat ulkona", se totesi kävellessään kahvinkeittimelle ja kaataessaan lisää juomaa mukiinsa. Mä kohotin kulmiani yllättyneenä.

"Ai?"

"Toivottavasti ei haittaa."

Se vilkaisi mua nopeasti ja mä pyöritin päätäni.

"Hyvä vaan, just kelasin, ettei yhtään nappaa lähtee tonne pakkaseen", vastasin ja yritin pitää ääneni huolettomana sekä rentona, vaikkei mun olo yhtään ollut sellainen. "Kiitti."

Joona kohautti olkiaan ja pyyhkäisi tummanruskeaa tukkaansa. Se istui kahvikupin kanssa mua vastapäätä ja mun katse pakeni alas, koko mun kroppa vähän jännittyi. Pyörittelin kahvilusikkaa sormissani ja lopulta vetäisin henkeä, olin sanomassa jotain eilisestä, mutta sitten Joona ehtikin ensin.

"Sori", se lausahti ja mä uskalsin nostaa katseeni sen sinisiin silmiin. "Sori se eilinen", se jatkoi ja mä purin huultani, pyöritin vähän päätäni.

"Ei se mitään", mun ääni oli ihan säälittävän hiljainen.

"Jos sä haluut, että mä lähen –"

"En mä halua, että sä lähet", keskeytin nopeasti. "Älä aina ajattele noin jyrkästi", jatkoin ja Joona huokasi. Sitten se nyökytteli, vei käsissään olevan kahvikupin huulilleen ja mä vilkaisin ikkunaan.

"Okei", Joona sitten totesi laskettuaan mukin pöydälle.

"Ei kuitenkaan enää mitään tollasta, jooko?" mä kysyin ja katsoin Joonaa.

"Joo, ei."

"Hyvä", mä vastasin. "Se vaan – se satuttaa mua, että sä tuut lähelle ja –" mä vedin vähän henkeä. "Kun me ollaan vaan kavereita."