Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 23 - Mandoliinimies, jediritari, kiharapää ja pisamakasvo

A/N: Kieltämättä vähän pelotti julkasta tuo edellinen luku, vaikka tiesin sen olevan edessä. Oon jotenkin niin liikuttunu miten moni sano tän menneen ihon alle ja tunteisiin, oikeesti apua, oon niin otettu että itkettää 😭

Mä veikkaan että julkasutahti pian taas vähän hidastuu kun koitan saada kouluakin vähän käytyä välillä :'D Kiitos vielä tuhannesti <3

*

Luku 23 – Mandoliinimies, jediritari, kiharapää ja pisamakasvo

Tumppi oli paikalla nopeasti, nopeammin kuin mä olisin kai edes arvannut. Ei todellakaan mennyt kauaa, kun ovikello soi, lähes vaativasti, monta kertaa. Mä vapisin ja nyyhkytin, pakottauduin lopulta ylös lattialta ja kävelin silmät kyynelistä sumeina ulko-ovelle. Mun askeleet tuntuivat raskailta, niin kuin nilkkoihin olisi kiinnitetty lyijypainot, jotka vetivät mua läpi lattiasta.

Pyyhin äkkiä nenääni ja märkiä kasvojani ruutupaidan hihaan, hieroin silmiäni, jotka olivat ihan kirvelevät ja tuntuivat tosi hiton turvonneilta. Ja lopulta mä avasin oven, otin muutaman huteran askeleen taaksepäin, peremmälle eteiseen, päästääkseni tulijan sisälle. Henkäisten, kyyneleitä pidätellen mä nostin itkuisen katseeni poikaan, joka seisoi oven takana. Se oli ihan luminen ja hengästynyt. Se oli oikeasti varmaan juossut.

"Mitä on tapahtunu?" se kysyi heti, käveli lähemmäs ja mä katsoin sitä, ynähdin hiljaa, suljin mun silmät hengitys väreillen. Oli niin epätodellinen olo. Mä en vaan halunnut uskoa, että tapahtui jotain tällaista. Mä en voinut uskoa, että tapahtui näin, että tapahtui juuri se, mitä mä olin kai pääkopassani pelännyt, aina siitä hetkestä lähtien, kun Miiro oli seissyt turkinpippuriensa kanssa K-marketin karkkihyllyllä.

"Joona –" aloitin sekavana, tunsin, miten kyyneleet polttelivat. "Joona ja Miiro", jatkoin ja samassa purskahdin lohduttomasti uuteen itkuun. Tumppi tuli mun luokse ja kiersi kädet mun ympärille, veti mut halaukseen. "Ne meni sänkyyn eilen – ne vaan meni –", sopertelin katkonaisesti. "Joona petti mua, se ja Miiro – mä en tiiä mitä mä – mä en, mä, mitä –" jatkoin tosi sekavasti.

"Shh, shh", Tumppi silitti mun hiuksia, ja mä hautasin mun kasvot sen rintakehälle, kiersin käteni sen ympärille ja puristin lumisen talvitakin kangasta nyrkkiini. Mä takerruin siihen ihan hysteerisesti, niin kuin ainoaan toivoon, niin kuin mulla ei olisi mitään muuta.

Ja mä annoin kaiken tulla ulos vyöryen, kaiken pahan olon, mä vaan itkin ja itkin. En mä edes yrittänyt estellä itseäni, en mä kyennyt, eikä mun tarvinnut – mä tiesin, että mä pystyin rikkoutumaan täysin palasiksi, kun Tumppi oli siinä. Mä saatoin hajota Tumpin käsivarsien väliin, eikä mun tarvinnut pidätellä, koska Tumppi ei menisi minnekään. Mä tiesin ettei se menisi, mä luotin siihen. Se oli mun peruskallioni, se todella oli.

Jokaisen hiljentyneen itkukohtauksen jälkeen tuli uusi, mä en vaan pystynyt lopettamaan. Mä en saanut mielestäni Joonan sanoja, mä en saanut mielestäni sitä totuutta, sitä kaikkea mitä oli tapahtunut. Mun sydäntä ei oltu ikinä särjetty, enkä mä koskaan ollut tiennyt, että se voisi sattua näin paljon.

Tumppi piti mua siinä, ihan kiinni itsessään ja antoi mun itkeä, pillahtaa itkuun uudelleen ja uudelleen. Se silitti mun selkää ja hiuksia hiljaa, rauhoitellen, kärsivällisesti, ei liikkunut mihinkään, piti vaan mua pystyssä. Mä en tiennyt yhtään, että kauanko, mutta varmasti pienen ikuisuuden. Ja kun mun itku viimein hiljeni lopullisesti, muuttui väriseviksi nyyhkäisyiksi, niin se piti mua silti siinä, silitti lohduttavasti. Jotenkin se osasi.

"Anteeks ku mä –"

"Älä pyydä."

Mä hengitin raskaasti ja pidin silmiä kiinni, kunnes lopulta hellitin otettani Tumpin lumen kastetelemasta talvitakista.