Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 19 - Kaksi veljeä

A/N: Hellou, oon vähän kipee, niin toivottavasti ei oo kauheena typoja tekstissä : DD Vois kerrankin olla vaan jaarittelematta turhia, eli tässäpä jatkoa olkaa hyvä muruset!

Ja aivan ihanaa kesän alkua kaikille <3 c:

*

Luku 19 – Kaksi veljeä

Terveydenhoitajan huoneen edusta oli hiljainen, kun mä nojauduin tiiliseinää vasten kädet hupparin taskuissa. Huoneen oven vieressä oleva valo paloi punaisena, mutta mä en silti ollut yhtään varma, että oliko Joona edes tullut tänne, vai oliko se vaan sanonut niin. Jos se vaan halusi päästä musta eroon? Ajatus sai mun mielialan nytkähtämään vieläkin alemmas. Toisaalta mä en kyennyt edes kunnolla miettimään meidän riitaa, kun mä kelailin vaan Joonan ruhjottuja kasvoja ja Roopea ja sitä jotain, mitä oli tapahtunut. Huokaisten painoin takaraivon tiiliseinää vasten ja suljin hetkeksi silmäni.

Meni useita minuutteja, ennen kuin ovi viimein avautui ja tuttu, matala ja yksisävelisen tasainen ääni hymähti moikat terveydenhoitajalle. Ovi meni kiinni ja mä avasin silmäni, otin kädet taskuista ja lopetin seinään nojailun. Joona nosti katseensa, huomasi mut ja seisahtui mun kohdalle, kohotti ihan aavistuksen kulmiaan. Mä nielaisin ja katsoin sitä vakavana. Terkkari oli paikannut sen ruhjeista silmäkulmaa laastarilla.

"Mitä sä siinä?" Joona lopulta rikkoi hiljaisuuden ja mä vetäisin terävästi henkeä.

"Mitäköhän?" mutisin, ja Joona hymähti melkein ääneti, antoi katseensa lipua tyhjälle käytävälle. Se oli tosi etäinen ja musta tuntui tosi pahalta. Musta tuntui pahalta, kun se oli sellainen, ja musta tuntui pahalta, kun se oli tuollaisessa kunnossa, tuntui pahalta, kun se oli joutunut kokemaan jotain tuollaista.

"Pitää lähtee tunnille", Joona virkkoi tyhjästi, vilkaisi mua silmäkulmastaan ja oli jatkamassa matkaansa, mutta mä otin kiinni sen ranteesta.

"Oota."

Se käänsi katseensa muhun. Mä mietin, että hitsi mä halusin vaan halata sitä, painaa pään sitä vasten ja olla lähellä.

"Mitä?" Joona töksäytti ja mä säpsähdin.

"No mä – meidän pitää puhua", mä takeltelin.

"Miks?"

"Miten niin miks?" mä kysyin. "Me ollaan riidoissa, ja sut on hakattu!" jatkoin hengähtäen, ääni kiihtyneenä.

Joona käänsi katseensa pois musta.

"Mitä puhuttavaa Iivo? Sä oot sitä mieltä, että mä oon hirvee, eikä oo mikään ihme, ettei kukaan tykkää musta", Joona totesi neutraalin kylmästi, mukaillen mun sanojani ja mä nielaisin. "Roope on vähintäänkin samaa mieltä, joten kun sekä mun poikaystävä että mun isoveli on sitä mieltä, niin ei kiinnosta kyllä vittuakaan puhua yhtään mitään."

Joona irrottautui mun otteesta ja lähti kävelemään käytävää pitkin. Mun sydäntä puristi sen sanat. Mä en tajunnut, että miten mun aiemmin niin kovin tylsänrauhallinen elämä oli yhtäkkiä jotain tällaista. Kauheaa vuoristorataa koko ajan. Mä vetäisin henkeä ja kävelin Joonan perään, kuroin meidän välimatkan kiinni nopein harppauksin.

"Joona kuuntele", mä sanoin, otin kiinni sen olkapäästä ja astuin sen eteen saaden sen seisahtumaan jälleen. "Et sä oo hirvee", sanoin hiljaa ja Joonan viileä ilme murtui asteen verran, kun se kohtasi mun katseeni. Se näytti yhtäkkiä tosi väsyneeltä. Mä tiputin mun käteni sen olkapäältä ja se käänsi katseensa valkoisille seinille.

"Tuntuu siltä", se lausahti sitten ja mä pyöritin päätäni. "Ihan sama mitä mä teen, niin kaikki menee vaan päin helvettiä, mikä vittu mussa on vikana?" se jatkoi vähän hermostuneemmin ja sen leukaperät kiristyivät.