Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 13 - Toiveikkuutta

A/N: Olette edelleen ihania ja parhaita ja rakastan teitä ja teidän kommentit on pelastanu mun päivän ties kuinka monesti <3 Tässäpä jatkoa, tästä tuli ihan hitusen lyhyempi luku kuin nuo viimesimmät, toivottavasti ei haittaa :D

**

Luku 13 - Toiveikkuutta

"Hitto."

Hiljaisuus mun ja Joonan välillä rikkoutui, kun mä viimein sain suuni auki. Lumisade näytti yltyvän ja paikallaan seisominen alkoi oikeasti paleltaa. Kylmä kipristeli poskissa ja sormenpäissä. Mä en tosin juurikaan välittänyt asiasta, koska mä olin edelleen niin järkyttynyt äskeisestä. Mä en tajunnut miten tuossa kävi noin, jotenkin kaikki oli mennyt tosi nopeasti. Musta tuntui, että mä prosessoin äskeistä ihan tajuttoman hitaasti.

"Mä en tiiä mitä mä sanoisin", Joona lopulta totesi ja tiputti loppuun kärynneen tupakan sormistaan. Mä käänsin katseeni pimeällä, katulamppujen valaisemalla asemalla siihen. Se katseli jonnekin alaviistoon ja pyöritti lopulta päätään, kohottaen sitten katseensa muhun. Sen poski oli aavistuksen punainen siitä kohdasta mihin Aksu oli kädellään huitaissut. Mua ahdisti Aksun ja Joonan välit, mua ahdisti Aksun ja mun välit. Mua ahdisti riitely ja tappeleminen. Mua ahdisti, kun asiat olivat tällä tavalla.

"Mua ahistaa", henkäisin lopulta surkeamman kuuloisena kuin ehkä halusin ja katsoin ympärilleni hammasta purren. "Helvetti."

Joona liikahti mun eteen ja mä nostin nieleskellen katseeni siihen. Se katsoi mua vakavana ja sen ilmeessä oli samaan aikaan erikoista rauhallisuutta ja jonkinlaista ahdistunutta levottomuutta.

"Voinks mä tehdä jotain?" se kysyi ja mä ynähdin epämääräisesti.

"En mä tiiä", mumisin vaisusti ja käänsin katseeni hetkeksi kenkiini. "Onks se totta mitä Aksu sano?" kysyin sitten puolivahingossa. Kyllä mä tiesin, että oli - vaikka Aksu laukoi äsken asioita, jotka olivat ihan pelkkää ilkeilyä, niin kyllä mä tiesin, että se oli totta mitä se oli sanonut Joonasta ja sen veljestä. Nostin katseeni talvikengistäni ja Joona katsoi mua hetken, kunnes käänsi katseensa aseman pihaan nyökytellen.

"Se oli ihan vitun tyhmää valehdella", Joona vastasi. "Mun takia meni aika kauan, ennen kun Roope ees jäi kiinni - mä tiiän, että se on varmaan ihan helvettiä menettää oma lapsi ja vielä pahempaa, jos sitä tekijää ei heti löydy."

"Mikset sä kertonu?" mä kysyin hiljaa ja Joona kohautti olkiaan huokaisten.

"En mä tiedä, ehkä mä olin niin järkyttyny tai ehkä mua pelotti tai jotain", se vastasi ja mä katsoin sitä. "Lopulta mä sanoin Miirolle ja se pakotti mut kertomaan, että Roope sen tytön päälle ajo ja mä olin kyydissä."

Joona työnsi kädet talvitakkinsa taskuihin tuijotellen hiljaista bussiasemaa ja mä katselin hetken sen kasvoja, ennen kuin laskin katseen takaisin kengänkärkiini. Mun olo oli tosi epämääräinen, sekava ja ristiriitainen. Mua turhautti, etten mä ollut tiennyt tästä aiemmin, ettei Joona ollut kertonut mulle. Tai Aksu - ehkä mä olisin tajunnut sen motiiveja vihata Joonaa vähän paremmin, jos mä olisin tiennyt.

"Mä kyllä tajuun, että Aksu on sulle vihanen", sanoin lopulta nostaen katseeni Joonaan. Mun ääni oli yllättäen tosi hermostunut, ihan tahtomattani. Joona katseli edelleen mun ohitseni ja sen leukaperät kiristyivät hitusen, kun se nyökytteli mun sanoille. "Oisit voinu sanoo mulle", jatkoin sitten turhankin tökerösti. Mä en tiedä miksi, mutta mun olo muuttui tosi levottomaksi.