Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 20 - Onko se liikaa pyydetty?

A/N: Mä tossa kevääl mietin että saan tän tarinan kesän loppuun menessä valmiiks, mutta heikolta näyttää, menee varmaan ens jouluun 😂 Kirjotin tossa yks päivä kuiteskin jo jonkinlaisen luonnoksen tän kirjan lopusta, joten kyllä tää vielä valmistuu. Laskeskelin, että tähän tulis näillä näkymin 26 lukua mutta se voi kyllä viel muuttua!

Kiitos ja halaus ja puspus kaikille ihanille lukijoille, olette huikeitamahtavia <3

*

Luku 20 – Onko se liikaa pyydetty?

"Joona, nukutko sä?"

Mä katsahdin Joonan kasvoja. Se piti silmiään levollisesti kiinni, mutta sen toinen suupieli kohosi pieneen hymyyn mun kysymyksen myötä. Mua hymyilytti myös. Joona makoili Ainon sohvalla selällään ja rennosti, pää mun sylissä ja mä annoin mun sormien leikkiä sen tummanruskeissa, sotkuisissa hiuksissa. Se näytti niin täydelliseltä siinä, aivan hiton täydelliseltä.

Mun poikaystävä.

"En nuku", Joona vastasi hiljaa, avaamatta silmiään ja mä kosketin hennosti sormenpäillä sen poskea, jonka mustelma oli hiljalleen muuttumassa häilyvämmäksi. Me oltiin jumiuduttu siihen sohvalle, kello oli ehkä jotain – varmaan jotain kymmenen jo, ja telkkarissa pyöri joku ruotsalainen rikosdraama, mutta Joona ei ollut katsonut kuin alun, vaikka leffa oli kestänyt jo ainakin tunnin. Se oli vaan makoillut siinä silmät kiinni, pää mun sylissä, ihan hiljaa ja tosi levollisena. Ja mä olin katsellut leffaa ja syönyt karkkia ja silitellyt Joonan tukkaa ja vilkuillut sitä ja hymyillyt itsekseni.

Tänään oli ollut hyvä päivä. Osittain se johtui Aksusta, tai aika paljonkin, siitä mitä Aksu oli sanonut Joonalle koulussa. Musta tuntui, että jotain oli muuttumassa. Enhän mä tiennyt kaikkea, enhän mä tiennyt millaista täällä oli ollut näiden kolmen vuoden aikana, Ilonan kuoleman jälkeen, mutta silti. Aksun kiitos oli iso juttu. Ja Joona oli iloinen, mä huomasin sen siitä. Tänään oli hyvä päivä myös siksi, että meillä oli ollut loppupäivä vapaata, eikä Aino ollut kotona, joten me voitiin olla Joonan kanssa täällä kahdestaan, hengailla vaan. Ja pussailla ja makoilla lähekkäin ja katsoa leffaa ja syödä irtokarkkia. Tai mä katsoin leffaa ja söin karkkia, ja Joona makoili ja näytti ihanalta. Mä olin niin tajuttoman ihastunut siihen.

Kyllä mun päässä pyöri silti kaikenlaista. Kuten Aksu ja Roope, se eilinen tappelu, se miten romuna Aksu oli ollut, ja miten romuna se tulisi vielä olemaan. Mä tiesin miten vaikea asia Ilona sille oli, ja eilinen nosti varmasti muistoja sen mieleen, repi vanhoja haavoja auki.

Ja valehtelematta mun päässä pyöri myös Miiro. Ehkä mua vieläkin vaivasi vähän kaikki Miiroon liittyvät jutut, varsinkaan kun mä en oikeasti tiennyt koko tyypistä melkein mitään. Ja mua vähän vaivasi, kun musta tuntui, ettei Joona ymmärtänyt mua ja mun fiiliksiä tästä kaikesta, siitä, että Miiro oli yhtäkkiä täällä. Mä en kuitenkaan uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, koska mä en halunnut riidellä, enkä mä halunnut mun ja Joonan välille enempää kitkaa, kun tuntui, että me oltiin muutenkin riidelty ihan liikaa. Mieluummin mä sitten vaan työnsin Miiron pois mielestäni ja keskityin parhaani mukaan kaikkeen muuhun.

"Millon sulla on synttärit?"

Joonan asiasta kukkaruukkuun -tyylinen kysymys palautti mut takaisin tähän hetkeen, ja laskin katseeni telkkarista sen kasvoihin. Mä hymähdin vähän, kun tajusin, ettei se oikeasti tiennyt, enkä mäkään tiennyt, että milloin se täyttäisi yhdeksäntoista. Me ei oltu koskaan puhuttu asiasta.

"Toukokuussa, yhestoista päivä", vastasin ja lopulta Joona avasi silmänsä.

"Oikeesti?" se kysyi ja kohotti sormeaan koskettaen mun leukaa. "Mulla on toukokuun viides."