Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

EPILOGI

EPILOGI
Helmikuu, vuosi myöhemmin

Äiti puhui aina siitä, miten kaikki asiat olivat vain asennekysymyksiä. Vastoinkäymiset olivat asennekysymyksiä, muutokset olivat asennekysymyksiä, elämä oli yksi saatanan iso asennekysymys.

Siitä se puhui, nykyään ehkä vähän vähemmän, kuin joskus ennen, mutta kyllä sen sanat silti pyörivät mun mielessäni. Nykyään sen puheet tuntuivat tekopyhiltä, teennäisiltä ja melkein naurettavilta. Mun oli vaikea ymmärtää äitiä, vaikea hyväksyä sitä ja sen omaa asennetta tähän kaikkeen. Sen hiton huonoa asennetta Joonaa kohtaan tai Joonan ja mun suhdetta kohtaan.

Se ei hyväksynyt meitä. Ei se suoraan sitä sanonut, mutta mä näin, kyllä mä hitto huomasin.

Mä olin näpäyttänyt äitiä kerran tästä kaikesta. Mä olin näpäyttänyt sitä sen omasta typerästä ja ärsyttävästä asennekysymys-mikälie-väitteestä. Mulla oli kilahtanut niin totaalisesti, kun mä olin viime syksynä sanonut muuttavani Joonan kanssa yhteen ja äiti oli väittänyt, ettei se ollut hyvä idea. Joona ei ollut missään vaiheessa ollut sen mielestä hyvä idea. Oli ihan käsittämätöntä ja vaan tosi inhottavaa, että se asennoitui noin, ettei se vaan voinut olla puhtaasti onnellinen mun puolestani.

Ei äiti tosiaan sitä ihan suoraan sanonut, ettei se pitänyt mun ja Joonan suhteesta, mutta se puhui vihjaillen, kyseli epäilevästi ja yritti raivostuttavalla, muka huomaamattomalla tavalla vaikuttaa mun valintoihin ja tekemisiini. Se ei halunnut rikkoa välejään muhun, kyllä mä tajusin, mutta tuolla tavalla se juuri rikkoi.

Jarkko oli silti pahempi. Me ei tultu sen kanssa oikeastaan edes toimeen nykyään. Äidin kanssa meni kuitenkin pääsääntöisesti, kaikesta huolimatta, ihan kohtalaisesti, en mä ollut edelleenkään esitellyt Joonaa sille, mutta sentään se joskus kysyi ohimennen myös Joonan kuulumisia, kyseli vaivautuneena, että tulisiko Joona joskus käymään. Ei äiti oikeasti halunnut Joonaa meille. Kyllä mä sen tiesin, se vaan yritti kalastella kyselemisellään multa pisteitä silloin, kun meidän keskustelut muuttuivat riitaisiksi.

Enkä mä itse uskaltanut tai edes halunnut esitellä Joonaa äidille. Mä en halunnut kiusallisia hiljaisuuksia tai äidin tenttaamista, enkä mä varsinkaan halunnut, että äiti onnistuisi loukkaamaan Joonaa. Puhumattakaan Jarkosta. Ei Joonaa tosin suoraan sanottuna edes kiinnostanut esittäytyä mun äidille, kun se tiesi, mitä mun äiti ajatteli meidän seurustelusta.

Äidille oli kai sitten vähän vaikea paikka, että mä en tosiaan tykännytkään vaan tytöistä. Jarkko taas ei voinut millään tavalla vähääkään hyväksyä sitä, että mä seurustelin pojan kanssa, asuin pojan kanssa, rakastin poikaa. Se oli sen mielestä vastenmielistä ja epäluonnollista, kamalaa ja ihan naurettavaa pelleilyä. Niin kuin sen mielestä oli naurettavaa sekin, että mä olin mennyt sivariin, enkä armeijaan. Joten me oltiin riidelty Jarkon kanssa viime syksynä todella paljon, ja nykyisin mua ei edes huvittanut nähdä sitä.

Tähän oltiin siis tultu.

Isä oli aivan raivona äidille ja Jarkolle, se oli soittanut äidille aivan tajuttoman vihaisen puhelun, kun mä olin syksyllä kertonut sille, että miten negatiivisesti kotona suhtauduttiin Joonaan. Niin, että nykyisin isä ei ollut väleissä äidin eikä Jarkon kanssa, se ei halunnut puhuakaan niille.

Tuntui tietysti hyvältä, että isä oli mun puolella, että se kannusti mua ja oli niin hiton jees. Mun isä oli ihan paras, ja se ja Taina tykkäsivät Joonasta aivan hulluna. Me käytiin Kuopiossa usein Joonan kanssa ja hitto, Joona oli ihan kuin osa niiden perhettä. Se tuntui hyvältä, tosi helvetin hyvältä.

Mun ja Joonan suhde oli kuitenkin onnistuneesti hajottanut meidän perheen välit, enkä mä todellakaan ollut halunnut, että tämä menisi näin. Mä en olisi ikinä arvannut, että näin kävisi, että äiti suhtautuisi noin ennakkoluuloisesti tai että Jarkosta paljastuisi noin järkyttävä kusipää.