Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 3 - Immanuel Kant

Oikoluettu 02/2020

LUKU 3 – IMMANUEL KANT

Oli sunnuntai, aurinko paistoi ja sää oli mitä parhain, sellainen hyvin raikas ja kirpeä, ei liian kylmä. Luka kulki nenä maassa kiinni pitkin lenkkipolkua ja mä tuijottelin reipasliikkeistä, innokasta beaglea ajatuksissani.

"Joko oot miettiny miten pukeudut penkkareissa?" Sinna kysyi herättäen mut sekavasti liitelevistä mietteistäni. Vilkaisin vieressäni kävelevää tyttöä. Mä en ollut jaksanut miettiä penkkareita vielä tässä vaiheessa syksyä, en todellakaan.

"En tosiaan, mä yleensä jätän kaiken tollasen miettimisen viimetippaan", naurahdin ja Sinna katsoi mua hymyillen. Sen vehnänväriset hiukset hulmusivat hassusti tuulessa ja se koitti saada kädellään niitä pysymään poissa kasvoilta. Mua hymyilytti, kun mä katsoin sitä. Se näytti ihan joltain luonnonlapselta, sellaiselta kiltiltä runotytöltä.

Työnsin kylmät käteni takin taskuun ja siellä oleva nenäliinapaketti muistutti mua Joonasta. Mun kasvoja kuumotti luonnottoman paljon, kun mä mietin sitä ja meidän perjantaiyön kohtaamista. Oikeastaan mulla oli järkyttävä morkkis koko asiasta, hävetti ja ärsytti kun olin mennyt humalassa puhumaan sille. Mikä mua vaivasi?

Mua jotenkin pelotti nähdä sitä koulussa maanantaina. Mitä jos se olisi mulle yhtä ilkeä kuin perjantaina? Teki mieli sanoa Sinnalle asiasta ihan vaan sydäntä purkaakseni, mutta pidin suuni kiinni, sillä ei huvittanut vaikuttaa omituiselta. Eikä Sinna tainnut muutenkaan pitää koko Joonasta, niin kuin ei Aksu tai Eeliskään.

"Lukioaika on menny kyllä tosi nopeesti, vaikee uskoo, että ens keväänä sitä saa jo lakin", Sinna mietiskeli seisahtuen sitten odottamaan puskaa nuuhkivaa koiraansa.

"Niinpä, toivottavasti ainakin", virnistin.

"Meinaako epäilyttää vai?"

"Ei nyt silleen, kyllä mä aina oon koulussa pärjänny, mutta niin kuin sanoin, mulla on tapana jättää kaikki viime tippaan, pänttääminenkin", vastasin kohauttaen olkiani ja pyyhkäisin pipon alta itsepintaisesti pyrkiviä vaaleita kiehkuroita pois silmiltäni.

"Me voidaan päntätä yhessä, niin mä voin potkia sua vähän perseelle, jos meinaat lipsua aikatauluista", Sinna tarjoutui virnistäen.

"Hei toi ois tosi hyvä", vastasin hymyillen. Sinna oli kyllä tosi kiva, mä huomasin viihtyväni sen seurassa ihan tajuttoman hyvin. Tytössä oli tosiaan ehkä jotain samaa kuin mussa.

"Ihana oli päästä välillä pois kotoa, meillä on sukulaisia Ruotsista käymässä ja on pitäny puhua svenskaa koko eilinen ja tämä päivä", Sinna naurahti kohta katsellen syksyistä luontoa ja mä katsoin sitä kohottaen kulmiani.

"Ai sulla on Ruotsissa sukua?" kysyin kiinnostuneena ja Sinna nyökytteli. "Käytteks te sit paljon sukuloimassa Ruotsissa?"

"Ehkä kerran vuoteen", tyttö sanoi. "Ootko sä reissannu paljon?"

"Ihan pari kertaa oon käyny ulkomailla, kun mä pelasin säbää niin käytiin pelireissulla Saksassa ja sit kerran oon käyny isän kans Italiassa ja Espanjassa", mä selostin ja Sinna nyökytteli. "Entäs sä?"

"Me käytiin mun serkun kanssa kesällä Englannissa ja oon mä porukoiden kanssa käynyt reissussa", se vastasi hymyillen sitten. "Musta ois ihana lähtee reissaamaan jonnekin kauemmas."

Mä käännähdin katsomaan sitä innoissani.

"Sama juttu!" vastasin ponnekkaasti. "Mä mietin, että lähen ens kesänä jonnekin reissuun, kun tulee kuitenkin ylioppilaslahjaks rahaa – sähän voit lähtee mun mukaan", jatkoin virnistäen ja Sinna hymyili ruskeaan huiviinsa.