Listen to my heartbeat [1] ✔

#22

ambulanssin saavuttua paikalle, hoitajat toimivat todella nopeasti.
-saanko tulla mukaan? kysyn.
yksi hoitajista nyökkää ja viittoo minulle minne pitää mennä.
//sairaalalla//
hoitajat kävelevät todella nopeasti kohti leikkaussaleja. tajuan sen ja alan taas itkeä.
-älkää antako niiden kuolla! voihkaisen.
-ne on vasta 15!
-teemme parhaamme, vieressäni kävelevä lääkäri sanoo.
leikkaussalejen ovet työntyvät auki mutta minä jään ulkopuolelle. lyyhistyn läheiselle penkille ja hautaan kasvoni käsiini.
-ei tää oo totta, Ellen sä näät vaan pahaa unta, hoen itselleni.
tiedän että nyt eletään todellisuudessa, en tahdo vain uskoa sitä. mitä jos he saavat jotkut ikuiset vammat? tai kuolevat...? sitten tajuan että syy oli osittain minun, sillä en huomioinut lähestyviä pilviä. ei tälläista voi tapahtua kelle tahansa. salaman isku osuu muutenkin niin harvoin ihmiseen, saatika ihmisiin. kuulen juoksuaskeleita edestäni. poikien vanhemmat ja Emma tulevat sieltä.
-mitä on tapahtunut? Anne kysyy hätääntyneesti.
-missä pojat ovat? Kjell-Erik, heidän isänsä kysyy.
-heihin osui salama, he ovat leikkaussaleissa, vastaan itkien.
Emma tulee viereeni ja taputtaa selkääni.
Annekin alkaa itkeä.
-pärjäätkö täällä? hän kysyy.
-joo pärjään, menkää te vaan kotiin, hoitajat lupas ilmoittaa heti kun on kerrottavaa, vastaan.
he lähtevät kotiin. Emmakin näytti todella surkealta ja oli purskahtamaisillaan itkuun.
//tässä vaiheessa on hyvä sanoo, etten todellakaan tiiä onko poikien isän nimi Kjell-Erik, kuulin sen joltain tyypiltä mut en tiiä onko totta. aika noloo jos ei oo 😂😂//
otan puhelimeni, ja kaivan instagramista kuvan meistä kolmesta, jonka Martinus oli ottanut. kyyneleet valuvat poskiani pitkin kuin niagaran-putouksesta, kohta puhelimeni näyttökin on aivan märkä. päätän levätä hetken laittamalla silmät kiinni, mutta nukahdan.
//2.35 yöllä//
-anteeksi, neiti, kuulen äänen vierestäni.
avaan silmäni ja näen lääkärin edessäni.
-niin? kysyn unisena.
-mikä on tilanne?
lääkäri miettii hetken ennenkuin vastaa:
-leikkaukset ovat ohi, mutta...
-sano nyt vaan suoraan, kuoleeko ne? kivahdan.
-sitä on vielä vaikea sanoa, tilanne on vakaa, lääkäri vastaa.
-salaman iskuhan voi myös tappaa, pojilla oli kuitenkin onnea, sillä salama ei osunut suoraa heihin, hän lisää.
-saanko mennä katsomaan heitä? kysyn.
-mhh, hyvä on, he ovat samassa huoneessa suoraan edessä.
kävelen huoneen ovelle. huokaan syvään ja avaan sen. heti suoraan edessäni näen pojat omilla sängyillään makaamassa happinaamarit kasvoillaan. minulle vierähtää kyynel silmäkulmasta poskelleni. kävelen ensin Martinuksen luo ja kyykistyn tämän viereen. otan hänen kädestään kiinni.
-purista mun kättä jos kuulet mut, kuiskaan.
mitään ei tapahdu. halaan Martinusta varovasti.
-sun pitää parantua, sanon vielä.
kävelen Marcuksen viereen. katsahdan happilaitetta, siinä on voimakkampi teho kuin Martinuksella. katselen Marcusta hetken kun hän juuri ja juuri hengittää. suljen tiukasti silmäni hetkeksi.
-älä jätä mua, kuiskaan nyyhkyttäen ja suutelen häntä otsalle.
-purista säkin mua kädestä jos kuulet, sanon Marcukselle.
hän ei purista kädestä, mutta näyttää että hänen suupielensä kohoaisivat hieman. kerkeän jo iloita, kunnes ymmärrän että se johtui Marcuksen hengityksestä. poikien sänkyjen välissä on tuoli. päätän mennä siihen nukkumaan. tämä saattaa olla viimeinen yöni poikien kanssa.