Listen to my heartbeat [1] ✔

#37

Martinus avasi oven ja jätti telttailu tavarat kuistille. livahdimme sisään. yritimme mennä hiljaa sisälle, etteivät poikien vanhemmat huomaisi Marcuksen ruhjeita. mutta turhaan. meitä vastaan tuli Kjell-Erik.
-terve, hän tervehti.
-moi, vastasin.
-Marcus mitä sulla on naamassa? Kjell-Erik ihmetteli.
-se oli tappelussa, Martinus paljasti.
-ääliö! Marcus sihisi.
-tappelussa?
Kjell-Erik pysähtyi ja katsoi Marcusta tarkkaan.
-mene sohvalle, tulen kohta.
-noku eih...Marcus yritti.
-Marcus Gunnarsen, tottele, Kjell-Erik komensi ja lähti ovesta ulos.
-pärjäätkö? kysyin Marcukselta.
-kai, hän huokaisi.
-me ootetaan sua mun huoneessa! Martinus huikkasi.
seurasin Martinusta tämän huoneeseen ja istuin tämän sängylle.
-tiiätkö miks Marcus ja Jason on niin ragena toisilleen? kysyin
Martinukselta.
-ei mitään hajua, mut pakko myöntää et on se Jason ihan hirvee, samoin Melody, Martinus vastasi.
-mites muuten Melissa? hymähdin.
Martinus muuttui heti vaikeaksi ja ei saanut kysymykseeni järkevää lausetta suustaan.
-no ei me olla nähty sen juttelun jälkeen...Martinus piipitti.
hetki kului, mutta Marcus kuitenkin tuli Martinuksen huoneeseen. hän tuli viereeni istumaan ja näytti tosi surkealta.
-no? kysyin.
-sain aika moiset raget iskältä, ja unohdin kokonaa et huomen on se keikka ja mä näytän tältä, Marcus huokaisi.
-ainiin se keikka! Martinus huudahti.
-ei mulle mitään olla puhuttu, totesin.
-se on siellä yhellä huvipuistolla, tästä on sinne tunnin ajomatka, Martinus selitti.
-pääset mukaan.
käänsin Marcuksen pään ja katselin tämän ruhjeita.
-noi saa kyllä meikillä piiloon, mietin.
-hyi ei, enkä mä meikata osaa! Marcus vänkäsi.
-hölmö, et tietenkään, naurahdin.
-ja ei siihen tarvii laittaa muutakun vähän meikkivoidetta päälle, mä teen sen! hymyilin.
Martinus naurahti.
-mä haluun nähä!
-kohta sulla on musta silmä ja säkin saat meikkiä naamaan! naurahdin takaisin.
-äää, ei! Martinus kiljahti.
-pitäiskö teijän harjotella? kysyin.
-joo, Marcus hymähti.
pojat laittoivat kaiken valmiiksi ja minä päätin lähteä kävelylle miettimään vähän asioita. ei se pahaa tekisi, hyvää vain. katu jolla kävelin oli hiljainen. en nähnyt edessäni tai takanani ollenkaan muita ihmisiä. sain ajatuksen mennä rannalle. aaltojen liplattelu saisi minut varmasti rentoutumaan.
//rannalla//
istuin lämpimälle hiekalle lähelle rantaa. siellä oli aika paljon porukkaa, mutta ei se haitannut. katsoin kun kaksi poikaa hyppivät laiturilta veteen.
äkkiä minua tökättiin selkään. käännyin nopeasti katsomaan kuka se oli. se oli joku tuntematon tyttö.
-moi, tyttö sanoi.
-moi, vastasin.
-saanko liittyä seuraan? tyttö naurahti.
-joo tottakai, hymyilin.
tyttö istui viereeni.
-mä oon Ariana, tyttö sanoi.
-ja sä varmaankin Ellen?
-joo, mistä tiesit? kysyin todella hämmentyneenä.
-Marcuksen tyttöystävä? Ariana kysyi.
-aaa, joo, naurahdin.
-kaikkihan sut tuntee, Ariana vitsaili.
-mites pojilla menee?
-ihan hyvin, vastasin.
en tietenkään kertonut mitään Marcuksen tappelusta tai sairaalassa olosta.
-no hyvä, oot kyllä onnekas, Ariana huokaisi.
-onhan ne kivoja...ihania, hymyilin.
-nii...tuun kattoon niitten keikkaa huomenna, Ariana intoili.
joku toinen tyttö kauempana huusi Arianaa.
-mä meen, nähään!
-moikka!
Ariana nousi vierestäni ja lähti ystävänsä mukaan. istuin vielä pitkän aikaa katsellen aaltoja. kuulin tutun äänen laiturilta, ja tajusin sen olevan peräsin Damieniltä. heilautin kättä tälle ja hän tuli luokseni ystävänsä kanssa.
-terve, Damien sanoi.
-moro, vastasin.
katsoin toista poikaa hieman kysyvänä ja mietin kuka hän oli.
-aivan, Ellen, tässä on Benjamin ja Benjamin, tässä on Ellen, Damien esitteli.
-ootko sä Marcuksen tyttis? Benjamin kysyi.
-jep, naurahdin.
-mitäs sä täällä muuten yksinään teet? Damien ihmetteli.
-älä vaan sano et Marcus on...
-no ei oo! naurahdin.
-tulin vaa tuulettuun ja mietiskeleen vähän asioita.
-haluisiksä puhuu? Damien kysyi.
-jos jaksatte kuunnella, vastasin.
kerroin kaikesta mikä mieltäni painoi, sillä luotin Damieniin eikä Benjaminia varmaankaan kiinnostanut. ja puolestaan Damien yritti auttaa kaikessa vaikkei aina osannutkaan.
-anteeks, mut mun on pakko kysyy, miten Marcus kohtelee sua? Damien kysyi.
-miks sä haluut tietää? ihmettelin hieman ahdistuneen oloisena.
-älä luule väärin! Damien naurahti.
-muuten vaan.
-no kuules...aloitin.
puhelimeni soi ja se oli Marcus. laitoin kaiuttimen päälle.
(M=Marcus, E=Ellen)
E=helöy
M=missäs muru hiihtelee?
E=rannallahan mä. ai saaks tulla jo?
M=eihän me sua pois häädetty!
Marcus naurahti.
E=leikki leikkinä
M=ruoka ois valmista, meneeks viel kauan?
E=kuule kun prinssi jaksaa odottaa niin eihän mulla kauan mene
M=no prinssi odottaa sitten prinsessaa täällä. bye!
E=bye!
suljin puhelimen ja laitoin sen taskuun.
-siinä pikku näyte, sanoin.
-tarpeeks hyvin, Damien naurahti.
rupesin nauramaan.
-ei vaa, tosi hyvin, Damien hymyili.
hyvästelimme Damienin ja Benjaminin kanssa ja lähdin kävelemään Gunnarseneille. alkoi tulla jo ilta joten alkoi hämärtää. näin jalkakäytävällä Jasonin puhumassa puhelimeen. piilouduin puun taakse ja aloin äänittää puhelua, vaikka se oli kai laitonta.
"Marcus? kyllä mä sen hoitelen. no Martinushan tulee perässä! älä nyt viitti. ensin isompi nuijapää ja pienempi juoksee perässä." lopetin puhelun äänittämisen ja vaihdoin suuntaa, kiertotielle etten törmäisi Jasoniin.
//Gunnarseneilla//
astuin ovesta sisään ja Marcus tuli minua vastaan. hän aukaisi kengännauhani ja otti kengät jalastani.
-no mitäs ihmettä? nauroin tälle.
-prinsessahan sä olit? Marcus virnuili.
hän nousi seisomaan ja kaatoi minut käsivarsilleen ja suuteli minua. minua rupesi naurattamaan Marcuksen käytös.
-Emman sanoilla, sä oot vähän outo, myönsin.
-ehkä, Marcus vastasi.
menimme ruokapöytään jossa muut jo istuivat.
-tulihan se "prinsessakin" niinkun Marcus sano, Martinus virnisti.
katsoin Marcusta ja rupesin nauramaan tämän "en mä mitään tehnyt"-ilmeelle.
//skip syöminen//
lähdimme kaikki omiin huoneisiimme nukkumaan. huomenna olisikin sitten keikka!