Listen to my heartbeat [1] ✔

#47 (ending)

päivät vaihtuivat nopeasti viikoiksi, ja viikot kuukausiksi. kukaan meistä ei tajunnut ajan kulua. meillä oli hauskaa, todella hauskaa. ei tarvinnut enää pelätä että joku tappaisi tai satuttaisi Marcusta, eikä muillakaan ollut huolia. paitsi Melodyllä, mutta hänestä en jaksanut välittää. istuimme kauniina iltana kaikki neljä, minä, Melissa, Marcus ja Martinus isossa valkoisessa pihakeinussa.
-mitäköhän Jasonille ja muille kuuluu? mietin ääneen.
-mietitkö sä sitä oikeesti? Marcus naurahti.
-no en, hymähdin ja suutelin tätä poskelle.
-mun pitää varmaan nyt lähtee, Melissa sanoi.
-nähäänkö huomenna? Martinus kysyi.
-nähään vaan, Melissa hymyili.
he suutelivat ja Melissa lähti kävelemään kotia kohti.
-mennäänkö mekin sisälle? Martinus kysyi.
-mennään vaan, Marcus sanoi.
kun pääsimme sisälle, Anne ja Kjell-Erik istuivat pöydässä.
-Ellen, oota hetki, Anne sanoi.
-menkää eeltä, hymähdin pojille.
-me ootetaan sua mun huoneessa, Marcus hymyili.
pojat hävisivät yläkertaan ja istuin tuolille.
-Ellen, sun pitäis alkaa pakata, Anne sanoi.
-huomenna pitäis lähtee kotiin.
minusta tuntui että valahdin aivan kalpeaksi. mitä minä kuulin? jo huomenna?
-huomenna? sopersin itkuisella äänellä.
-kyllä, Anne vastasi.
nousin hitaasti pöydästä ja lähdin laahustamaan Marcuksen huoneeseen.
-mikäs hänelle tuli? Kjell-Erik kysyi.
-ei mitään hajua, Anne ihmetteli.
kiipesin portaat ylös ja avasin oven Marcuksen huoneeseen. tiesin että kasvoni olivat ilmeettömät ja olin aivan kalpea. kohotin katseeni jaloistani poikiin jotka istuivat sängyllä.
-öm, Ellen? Martinus kuiskasi.
-mitä nyt? Marcus ihmetteli.
yritin pidätellä kyyneleitä mutta se oli mahdotonta. ensin päästin pari kyyneltä, kunnes huomasin itkeväni kunnolla. pojat riensivät luokseni nopeasti.
-Ellen, kulta mikä on? Marcus kysyi.
-mikä on hullusti? Martinus kysyi.
-mä...mä lähen...huomenna, sopersin ja rupesin itkemään melkeinpä huutaen.
Marcuksen ilme muuttui todella surulkiseksi, ja valehtelematta, hänkin rupesi vähän itkemään. Martinus järkyttyi ja lysähti istumaan lattialle.
Marcus veti minut lähelleen ja sulki silmänsä.
//puolen tunnin kuluttua//
olin pakkaamassa viimeisiä tavaroitani. huone näytti todella tyhjältä. olimme sopineet poikien kanssa että nukkuisimme viimeisen yön kolmisteen. Martinus patjalla, ja minä Marcuksen vieressä Marcuksen huoneessa. ilta toimien jälkeen tulin heidän luokseen. kömmin Marcuksen viereen.
-mä rakastan sua, sanoin Marcukselle.
-niin mäkin sua, Marcus sanoi.
hän suuteli minua otsaan ja halasi minua lempeästi.
-nukkukaas hyvin, Martinus huokaisi.
-samoin, vastasin ääni väristen.
-yritetään, Marcus sanoi.
//aamulla//
heräsimme kaikki yhdeksän maissa. söimme nopeasti aamupalan ja olimme vielä hetken sen jälkeen kolmisteen. pelasimme twisteriä. se sai meidät kaikki nauramaan, vaikka haikeaa olikin. kuulimme ovikellon soivan. Anne meni avaamaan.
-Katie Akkinson, kuulimme naisen äänen ovelta.
tunsin sen äidin ääneksi. mitä hän täällä teki? eikö lentoni lähtenyt 10.30 takaisin Englantiin? siitä puheen ollen, en halunnut lähteä sinne. eihän siellä minulla enää kavereita ollut, ja en välttämättä näkisi poikia enää koskaan...
-tuo oli äidin ääni, sanoin pojille.
-mitä hän täällä tekee? Marcus kysyi.
-mä en tiiä, vastasin.
lähdimme kaikki rappuset alas ovelle. tosiaan, äitini seisoi siinä.
-Ellen! hän huudahti ja levitti kätensä.
menin halaamaan tätä kovaa. oli ihana nähdä äiti, vaikka tiesinkin etten välttämättä enää ikinä näkisi poikia.
äitini jutteli hetken Annen kanssa, ja kiitteli tätä, kunnes hän kysyi:
-lähdetäänkö?
-ihan kohta...nielaisin.
käännyin poikien puoleen ja halasin Martinusta.
-mä rakastan suakin tosi paljon, sanoin tälle.
-niin mäkin sua, Martinus vastasi.
sitten käännyin Marcuksen puoleen ja suutelin tätä, jonka jälkeen halasin kovaa.
-mä rakastan sua, tosi paljon, sanoin.
tunsin kuinka kyynel valui poskeani pitkin Marcuksen olkapäälle.
-niin mäkin sua, paljon, Marcus huokaisi lempeästi.
päästin Marcuksesta irti ja kysyin:
-nähäänhän me vielä?
pojat eivät osanneet vastata, mutta sen sijaan Anne ja äitini katsoivat minua hämillään.
-luulin että tiedätte jo, Anne naurahti.
-niin minäkin, äitini ihmetteli.
-mistä? huudahdimme kaikki kolme yhteen ääneen.
-ei me enää Englantiin olla menossa! äitini naurahti.
-vaan?! ihmettelin.
-te muutatte tohon viereiseen taloon, Anne hymyili.
en voi uskoa korviani!! mitä minä kuulin? en joudukkaan lähtemään Englantiin ja näen pojat joka päivä jos vain haluan! ja miksi en haluaisi?!
-OIKEESTI?! pojat huudahtivat.
-ihan oikeesti, äitini naurahti.
käännyin poikiin päin ja halasimme toisiamme kovaa.
-jes, jes, jes! kiljahdin.
hetken päästä kun olimme kaikki rauhoittuneet, lähdimme kohti uutta kotia, eli naapuria.
-nähäänkö huomenna? Marcus ja Martinus huudahtivat ovelta.
-aivan varmasti! huudahdin takaisin.
minun kasvoillani oli leveä hymy, ja olin onnellinen. niin onnellinen kuin saatoin vain olla.
-sä muuten pussasit sitä toista poikaa, olikohan nyt Marcus? äitini kysyi.
-joo oli, ja niinhän mä tein, naurahdin.
kotiovellamme, isäni tuli meitä vastaan. juoksin häntä vastaan ja halasin häntä.
-tervetuloa kotiin! isäni sanoi.
-kiitos, hymähdin.
sain viestin Emelieltä jossa luki:
"koska oot tulos takas?"
vastasin siihen hymyillen:
"en koskaan."

//tää oli sitte tässä. haikeet fiilikset on, mutta onnellisena myös. tätä tarinaa oli tosi mukava kirjottaa ja näin. ihan älytöntä! teitä on yli 2000 lukijaa! wow, kiitos siitä<3 rakastan kaikkia, jotka on jaksanu lukee tätä. toivoisin että edes jotkut teistä, lukijoista, laittaisivat rehellisen mielipiteen tarinasta kokonaisuudessaan kommentteihin. ♡:iidulimmer//