Myrkytetyt karamellit

Puukko rinnassa

Ei se tuntunut todelliselta, ei varsinkaan se kohta missä se vastasi siihen suudelmaan. Se tuntui niin järjettömän hyvältä, että melkein sattui.

Eikä se todellakaan voinut olla todellista, kun sen huulet liikkuivat omiani vasten. Anthonin huulet olivat kuin tarkoitettu siihen. Niiden paikka oli siinä, mun huulia vasten.

Se tunne, joka virtasi mun päästä varpaisiin, hämmensi mua todella paljon. Mä olin jotenkin aina kuvaillut kaikkea, mutta sitä mä en pystynyt kuvailla. Se oli liian järjetön, liian uskomaton, lähes epätodellinen.

Ei sitä tunnetta voinut selittää, muuta kuin kertomalla miten mä olin hetkessä noussut taivaaseen ja nyt tunsin oloni ihan enkeliksi. Eikä maailmassa ollut enää mitään pahaa tai ongelmia.

Koko maailma oli täynnä vaan kukkasia, perhosia ja iloa. Enkä mä tiedä miten Anthon sai mut näin sekasin. Se oli vain yksi jätkä.

Enkä mä tiennyt miten sen huulet olivat mulle kuin huumetta.

Jos se juuri nyt sattuisi lukemaan mun ajatuksia, se tietäisi ettei mulla ole enää järkeviä ajatuksia jäljellä. Koko mun vartalo ja mieli pyysi vain lisää ja lisää.

Hetken päästä se irtautui siitä suudelmasta ja siinä vaiheessa mä tajusin ettei mua enää ole ilman sitä. Se lämpö, minkä sen huulet oli mulle aiheuttanut katosi ja se aura joka mua oli ympyröinyt hälveni.

Me molemmat hengitettiin raskaasti, mutta se happi mitä mä sain ilmasta, ei ollut sitä happea mitä mä oikeasti halusin.

Se tuijotti mua niillä sen upeilla silmillään ja sitten se paino sen huulet uudestaan mun huulille.

Siirsin käteni sen hiuksiin sen virnuillessa mun huulia vasten. Sen huulet oli se happi, jota ilman mä en pystyisi elää.

Tai ne sen silmät olivat. Kaikki siinä oli.

Tässä oli kuitenkin yksi väärä asia.

Sitten mä irtauduin siitä.

"Mä en ole homo", mä sopersin naama punaisena ja Anthon katsoi mua hiukan kohottaen kulmiaan. Kenelle mä oikein valehtelin?

"Mut kai sä nautit siitä?" Se kysyi, vaikka me molemmat tiedettiin siihen vastaus. Se ei ollut kuitenkaan tän mun asian pointti.

Mä en vastannut, käänsin mun katseeni maahan vain huomatakseni, että ne karkit olivat liiskautuneet meidän alle.

"Mulle on ihan sama mikä sä olet, kuka sä olet, kunhan me voidaan vielä tehdä se uudestaan", se otti mun leuasta kiinni ja pakotti mut katsomaan sitä, niin se peli oli menetetty.

En mä voinut vastustaa niitä sen silmiä.

Se laitto kätensä mun niskaan ja lähenin sitä varovasti.

"Mitä jos mä oonkin kala", kysyin kuiskaten dramaattisesti ja peräännyin vähän.

Sen kädet oli kuitenkin edelleen mun niskassa ja se veti mut takaisin sen lähelle.

"Sitten oot", se sanoi ja painoi kevyen pusun mun huulille. En voinut olla tuntematta miten sen suupielet nyki.

"Tiesitkö että tää ei oo normaalia", kysyin nauraen kun se peräänty vähän ja irotti kätensä mun niskasta.

"Mikä?" Anthon kysyi huuliaan mutristaen.

"Me alettiin puhua vasta eilen", sanoin ja etsin sen toisen karkkipussin joka ei ollut liiskaantunut ja avasin sen. Otin kourallisen karkkeja lupaa kysymättä, mutta Anthonia ei näyttänyt haittaavan.

"Tää onkin rakkautta ensisilmäyksellä", se sanoi ja kun käänsin katseeni siihen niin se vinkkasi silmää.

Pyöräytin tuolle silmiäni. Se ehdotti että me kerättäisiin kamat ja lähdettäisiin takaisin mun luo. Ei mulla ollut mitään sitä vastaan, ottaen huomioon että mulla oli kylmä.

Niinpä me lähdettiin kävelemään takaisin mun luo ja me oltiin koko matka hiljaa. Ei se ollut sellaista kiusallista hiljaisuutta, vaan sellaista rentoa, mitä kumpikaan ei halunnut pilata avaamalla suutaan.

Kun me sitten viimein päästiin mun luo ja käveltiin yläkertaan ottamatta iltapalaa tai muutakaan, niin se halusi mennä nukkumaan.

Ei mulla sitäkään ajatusta vastaan mitään ollut, mutta kun me oltiin sammutettu valot ja käyty makuulle, niin pieni levottomuus alkoi vaania mua. Jokin outo tunne, että joku oli pielessä. Mä karistin sen pois mun päästä, koska mä en todellakaan tykännyt siitä ahdistuksesta joka siitä syntyi.

En tiennyt oliko Anthon hereillä vai ei, mutta sen hengitys oli jokseenkin rauhoittavaa.

Mä nukahin ehkä jossain vaiheessa ja kun mä heräsin niin Anthon oli kadonnut.

"Anthon!" mä huusin sen nimen, mutta koko talo kaikui. Tallustin ulos mun huoneesta portaat alas ja huomasin heti että jokin oli pielessä.

Suora verivala kulki meidän eteisen poikki ja kun mä seurasin sitä Anthonin ruumiin luokse, niin mun huulilta pääsi tukahdettu huudahdus.

Se makasi siinä maassa, hiukset pinkkeinä eikä se hengittänyt. Sen rinta ei kohoillut. Sen lumoavat silmät tuijottivat tyhjästi kattoa eikä sen huulilla ollut huvittunutta virnettä.

Se oli veren ympäröimä ja  veitsi sen rinnassa.

Mun poskia pitkin alkoi vähittelen valua kyyneleitä, kun tajusin että se oli kuollut. Anthon oli kuollut.

Silloin mä heräsin oikeasti, mun sängystä.

"Anthon", mä kuiskasin epätoivoisena ja sen silmät aukesivat heti. Sen yllätykseksi mä huudahdin onnesta ja möyrin sängyltä sen luo patjalle ja painoin pääni sen rintaa vasten.

"Mitä sä teet?" se kysyi huvittuneena ja levitti peittoaan mun päälle.

"Mä luulin että sä kuolit!" mä parahdin ja haistelin sen minttukarameilleilta tuoksuvaa paitaa.

"Höpsö", se sanoi ja suukotti mun otsaa. Se kiersi kätensä mun ympärille ja mä nukahdin hymy huulillani.

Seuraavan kerran kun mä heräsin, niin olin patjalla yksinäni. Ensimmäinen ajatukseni oli se painajainen, joten ryntäsin portaat alas mutta siellä ei ollut verivanaa eikä ruumista.

"Anthon!" mä huusin, mutta kukaan ei vastannut. Ihan kuin unessa. Se ajatus pelotti mua, varsinkin kun tiedän varmasti etten näe nyt unta.

Päätin varmuuden varalta nipistää itseäni ksivarresta ja kun tunsin sen, olin varma ettei tämä ollut painajaista.

Kävelin eteiseen ja huomasin että sen kengät olivat kadonneet.

Mihin se lähti?