Myrkytetyt karamellit

Viimeinen luku

Mä en liikahtanutkaan. Mä vain tuijotin kun se meni mun edestä.

Miksi mä en mennyt sen alle? Miksi?

Siinä meni mun tilaisuus.

"Joel?" joku huusi ja mä käännyin.

Näin Anthonin ja se ilme sen kasvoilla särki mun sydämen.

Se juoksi mun luo. Se halasi mua tiukasti.

"Voi herranjumala", sen suusta pääsi.

Se toisteli sitä sanaa ja halasi mua tiukasti.

"Älä enää ikinä tee noin!" se sanoi ja se kuulosti niin surulliselta, että mä en enää pystynyt.

Mä purskahdin itkuun.

Mun veli oli kuollut.

Mun äiti oli kuollut.

Kaikki hajosi käsiin.

Mä itkin ekaa kertaa Jonathanin kuoleman jälkeen. Se kaikki paha olo purkautui ulos,  se paha olo, joka oli tappaa mut. Joka sai mut tuntemaan oloni tyhjäksi.

Se kaikki purkautui ulos.

Miten tässä oli käynyt näin?

Mä padoin sen kaiken mun sisään ja nyt se purkautui.

Jonathan oli kuollut. Mun ihana pikkuveli oli kuollut.

Kyyneleet kastelivat Anthonin hupparia. Siinä me sitten seistiin,  Anthon halasi mua ja mä itkin.

Enkä mä ollut koskaan itkenyt niin kauan.

Mun pikkuveli, mun oma pikkuveli.

Mä olin kasvanut sen seurassa, riidellyt sen kanssa. Me oltiin naurettu ja sekoiltu.

Se oli poissa.

Se ajatus iski mun tajuntaan ja se sattui enemmän kuin mikään muu ikinä oli sattunut. Mä en näkisi mun pikkuveljeä enää ikinä.

"Mä en halua että sulle käy mitään", se sanoi ja puristi mua tiukemmin.

Mä kiedoin käteni sen ympärille.

"Kuule kaikki vielä järjestyy", se sanoi mulle, kun mä itkin yhä.

Me käveltiin takaisin iskälle, mä itkin koko matkan.

Mä itkin vielä silloinkin, kun me livahdettiin isän ohi mun huoneeseen.

"Kaikki vielä järjestyy", Anthon vakuutti mulle.

Mä nukahdin sen viereen, kuivuneet kyyneleet mun poskilla.

~~~

Vuosi myöhemmin:

Mä lasken kynttilän Jonathanin haudalle.

Anthon seisoo mun vieressä. Se hymyilee mulle rohkaisevasti.

Asiat ovat jo vähän paremmin. Mun koulunkäynti pysähtyi Jonathanin kuoleman jälkeen, yritin aloittaa sen uudelleen vähän aikaa sitten, mutta sain tarpeekseni ja lopetin lukion kesken.

Vau. Mulla ei oo hajuakaan mitä teen seuraavaksi, mutta enköhän mä jotain keksi.

Mä ja Emilia ei olla enää kavereita. Me saatettiin joskus moikata toisiamme jos törmättään kadulla tai jotain vastaavaa, muttei me enää juteltu.

Sen verran olin Anthonilta kuullut, että Hanna ja Emilia olivat päätyneet yhteen.

Niiden suhde on kyllä aika riitaisa ja ne riitelevät melkein kokoajan, ihan turhistakin asioista.

Mä suostuin jo syömään, vaikka se vaatiikin vähän totuttelua.

Mulle määrättiin unilääkkeet, joten mä nukunkin vähän paremmin.

Sen jälkeen, kun mä purskahdin itkuun, asiat ovat menneet paremmin.

Mä ensin itkin joka päivä, mutta nyt tilanne on rauhoittunut.

Mä oon alkanut vähittelen hyväksyä sen faktan, että Jonathan ja äiti ovat poissa.

Me käydään säännöllisesti Jonathanin ja äidin haudalla. Enemmän mä käyn Jonathanin haudalla.

Mä katson Anthonia, sen hiukset ovat jälleen mustat.

Se opiskelee poliisiksi.

Anthon katselee mua sen ihmeellisillä silmillään.

"Mä rakastan sua", mä kuiskaan sille ekaa kertaa ja se hämmentyy.

Sen näkee sen ilmeestä. Muttei mun tarvi odottaa vastausta kauaa.

"Niin mäkin sua", se vastaa ja suutelee mua hellästi.

Se vetäytyy nopeasti. Sen hiukset vaihtavat väriä valkoisiksi.

"Tosin, mun pitäis sitten tulevana poliisina pidättää sut", se jatkaa ilkikurisesti.

"Mistä muka?" mä kysyn naurahtaen.

"Sä taisit ryöstää mun sydämen."

Joku oma hömppä kommentti:

Siis mä en voi uskoo tätä!!  Eka tarina jonka saan koskaan valmiiks, vau. Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti, tätä on ollut kiva kirjoittaa.

Sitten kolme kysymystä tänne loppuu johon voitte vastailla:

Kuka oli sun suosikkihahmo?

Kuka oli sun inhokkihahmo?

Kuka oli sun mielestä syypää Jonathanin kuolemaan?

💭Vanileea💭