Myrkytetyt karamellit

Viimeinen vaihtoehto

     Edelleen Jonathanin näkökulma

Kello oli kaksi iltapäivällä.

Mä olin tuijottanut koko päivän sarjaa, Joelin ja Anthonin vahtiessa mun jokaista liikettä.

Ihan ku mä olisin jossain pakkohoidossa.

Ei mua tarvinut vahtia joka ikinen sekunti.

Kyllä mä pärjäsin ihan hyvin. En ollut liikahtanut senttiäkään siitä, kun ne viimeeksi mua vilkasi.

Ovikello soi.

Sitten se soi toisen kerran ja lopulta kolmannen.

Rämpytys alkoi.

Eikä mun tarvinut ees yrittää arvata kuka se oli, ilmiselvää. Se oli Emilia.

Se aina rämpytti noin ja se oli niin ärsyttävää.

Miksei se vaan voinut soittaa ovikelloa niinkun kaikki muutkin ihmiset?

Mutta ei, mitä pahaa se ovikello oikein teki sulle, kun sä hakkaat sitä noin?

Joel katosi eteiseen, kun se meni avaamaan sille ovea.

"Minkälainen olo?" Anthon kysyi multa.

Se katsoi muhun päin.

Sillä oli tosi oudot silmät. Vähän ehkä jopa pelottavat.

Ne olivat eri pari silmät, toinen oli keltainen ja toinen punainen.

En ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellasta.

"No aiotko sä vastaa tohon vai et?" Anthon kysyi ja pyyhkäisi hiuksiaan.

"Ihan okei", mä valehtelin ja se nyökkäsi.

"Onko nälkä?" se kysyi vielä.

Mä pudistin päätäni.

Kuulin hiljaista juttelua eteisestä ja höristin korviani.

Yritin kuulla mitä ne puhuivat, mutta kaikki kuulosti epäselvältä muminalta.

"Jonathan!" Joel yhtäkkiä huusi.

Mun sydän pompahti kattoon.

Mitä mä olin muka tehnyt?

Katsoin Anthonia, mutta se oli keskittynyt tutkimaan kuvaa seinällä.

Hienoa.

Kävelin eteiseen enkä mä yllättynyt, kun Emiliakin oli siellä.

"Emilia tota, haluaa puhua sun kanssa vähän", Joel sanoi hiukan epävarmasti.

"Puhua mulle mistä?"

"Te voitte mennä sun huoneeseen", Joel sanoi ohittaen mun kysymyksen.

Sen jälkeen se vain häipyi. Noin vaan.

Mä en sanonut Emilialle sanaakaan, vaan lähdin kävelemään kohti mun huonetta toivoen, että se osaisi seurata.

Astelin mun huoneeseen ja kun se pääsi ovelle niin sen ilme oli näkemisen arvoinen.

"Tää on ihan hirveen sotkunen", se sanoi järkyttyneenä ja katsoi mun lattiaa silmät laajeneina.

Sen katse kiersi ympäri mun huonetta.

"Hyi onko toi homehtunutta pizzaa?" se kysyi ja sen ilme muuttui entistä järkyttyneemmäksi.

"Hmm..  Taitaa olla", totesin tyynesti.

Otin yhden pizzan palan käteen ja Emilia katsoi sitä kuin se voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

"Ihan syötävää tää silti on", sanoin olkiani kohauttaen ja aloin vähitellen siirtää palaa kohti suutani kuin aikoisin syödä sen.

"Haluutko maistaa?" kysyin ja ennenkuin Emilia oli kerennyt tajuta sanojani, olin jo heittänyt sitä homeisella pitsalla naamaan.

Se alkoi kirkumaan hysteerisenä.

Niin kovaa että naapuritkin varmasti kuulisivat sen.

"Ottakaa se pois, ottakaa se pois!" se kirkui, kuin se olisi syövyttävää ainetta.

Mä kun luulin, että hämähäkkien pelkääminen on typerää.

Mutta että pelätä homeista pitsaa?

Ihan uusi juttu.

Pitsa valui sen naamaa pitkin ja se vain kirkui ja kirkui.

Mun korviin alkoi sattua.

Kuulin askeleet, kun Joel ryntäsi huoneeseen.

"Ottakaa se pois!" Emilia kirkui hysteerisenä.

Joel tarttui pizzaan ja otti sen pois Emilian naamalta.

"Jonathan lakkaa kiusaamasta Emiliaa", se sanoi silmiään pyörittelen.

Anthon ilmestyi sen taakse.

"Mulle jäi traumat pizzasta", mutisi Emilia, joka pyyhki pilaantunutta tomaattikastiketta naamastaan.

"Jonathan voitko kerrankin olla kunnolla?" Joel kysyi multa ja mä kohautin olkapäitäni.

Itse se haukkui mun huonetta sotkuiseksi.

Se alotti.

Joel lähti ja Anthon seurasi sitä kuin koira.

Se kuitenkin virnisti mulle, kun Joel ei nähnyt.

Mulla taisi olla liittolainen Emiliaa vastaan.

"Niin Jonathan.." Emilia aloitti ja raivasi tietään syvemmälle mun huoneeseen.

"Joel kertoi mulle että tykkäät Hannasta", Emilia jatkoi.

Mä mutisin jotain epämääräistä.

Ei olisi pitänyt sanoa Joelille yhtään mitään.

"Mä aattelin että sun ois hyvä tietää että mulla ja Hannalla on juttua.." se sanoi vaivaantuneena.

"Juttua?"

"Niin me tota suudeltiin.." se sanoi sopersi.

"Jaa", mä sanoin tylysti.

Totuus oli, ettei mua pahemmin kiinnostanut. Tai siis, olihan Hanna ollut ihan kaunis ja upea.

Kyllä mä siitä tykkäsin, mutten voinut sille mitään, että tunteet Sofiaa kohtaan eivät olleet vieläkään sammuneet.

Siitä oli jo kaksi vuotta. Mun ei pitäisi enää haikailla sen perään.

"Sitten mä aattelin puhua sulle niistä jätkistä jotka huutelee sulle", se sanoi ja mä jähmetyin.

"Mitä?" mä kysyin esittäen tyhmää.

"Sä tiedät mistä mä puhun", se totesi.

Pudistin päätäni.

"Mä en tiedä mistä sä puhut", vakuutin sille.

"Jonathan kai sä tiedät että sun pitää tehä tälle asialle jotain", se sanoi.

Mä nyökkäsin. Tottakai mä tiesin, etten mä jaksaisi elää enää näin.

"Mutta mitä?" mä kysyin epävarmasti.

"Eiköhän me molemmat tiedetä mikä on ainoa ratkaisu tähän", se sanoi ja sen ääni kuulosti ymmärtäväiseltä.

"Se on ainoa keino miten sä pääset pois tästä tuskasta", se jatkoi.

"Eli sä oot sitä mieltä että mun pitäis..." aloitin, mutta en kyennyt jatkamaan.

Ainoa tapa päättää tämä oli kuolla. Halusiko Emilia minun kuolevan?

"Tietysti", se sanoi ja rymisteli tiensä ulos mun limsatölkkien keskeltä.

Mä olin tehnyt päätöksen.

Mä päättäisin tän kaiken.