Myrkytetyt karamellit

Lastenohjelmia

Takaisin Joelin näkökulmaan

Mä heräsin Jonathanin huutoon. Eikä mun tarvinut edes vilkaista kelloa tajutakseni, että oli yö.

Mitä nyt oli tapahtunut?

Huoli Jonathanista kasvoi mun sisällä ja se tunne oli jo käynyt liiankin tutuksi mulle. Mä nousin salamana ylös ja lähdin harppomaan portaat alas. Mä ryntäsin olohuoneeseen, missä Jonathan tuijotti eteensä järkyttyneenä.

Äiti puhui sille jotain, mutta olin niin kaukana etten kuullut sen sanoja.

"Mitä tapahtui?" mä kysyin ja astelin lähemmäs.

"Se näki pahaa unta", äiti sanoi pehmeästi.

Sillä oli silmäpussit.

"Se ei ollut unta vaan muisto", Jonathan vaikersi.

Äiti kuiskaili Jonathanin korvaan.

Jonathan toisteli yhä uudestaan ettei se halunnut enää käydä nukkumaan. Kai mä tavallaan ymmärsin sitä. En mäkään haluaisi mennä nukkumaan, jos mulla olisi paha olla. Äidillä oli huomenna töitä, sen olisi pakko käydä nukkumaan.

"Hei kuule", mä aloitin miettimättä sen enempää. "Mä voin valvoa Jonathanin kanssa."

Äiti hymyili mulle kiitollisena ja katosi yläkertaan. Siellä oli myös sen makuuhuone.

"Haluatko puhua siitä muistosta?" mä kysyin pehmeästi ja istuin sen viereen.

Se pudisti mulle päätään.

Musta tuntui niin pahalta, miten se joutui kärsimään. Tuntui että jakaisin sen tuskan ja että mua jaettaisiin kymmeniin eri suuntiin.

"Emilia puhui jotain jostain kiusaamisesta", mä sanoin sille varovasti ja katsoin sitä.

Ensin se ei reagoinut mitenkään, mutta sitten se pudisti päätään.

"Ei mua kukaan kiusaa", se mutisi.

"Ootko varma?" mä kysyin ja se mulkoili mua vihaisesti.

"No olen", se ärähti mulle.

Yläkerrasta kuului tömähdys. Oltiinkohan me herätetty Anthon? Joku käveli portaita alas.

Jokatapauksessa päätin antaa asian olla.

Anthon laahusti puoliunessa olohuoneeseen. Sen hiukset olivat söpösti pörrössä ja se siristeli silmiään valolle.

Se katsoi meitä hetken hiljaa.

"Mä käyn hakee Jonathan sulle kaakaota", se sanoi ja Jonathan nyökkäsi hieman päätään.

Anthon katosi keittiöön.

Mä katselin Jonathania. Se näytti niin uupuneelta ja värittömältä.

Sen oranssinruskeat hiukset olivat sekaisin, kuten aina. Sen kasvot olivat hieman omiani kapeammat, se oli perinyt kasvon muodon meidän isältä. Silläkin oli silmäpussit ja näytti kuin se ei olisi nukkunut pitkään aikaan kunnolla. Jonathan näytti jotenkin niin laihalta, riutuneelta, mutta enimmäkseen väsyneeltä. Mä tiesin että sillä oli myös söpöt hymykuopat, vaikka en niitä nyt pystynytkään näkemään.

Ainoa yhteinen piirre meissä oli kirkkaan siniset silmät, jotka tunnisti oikeastaan melkein jopa kaukaa. Ne me oltiin peritty äidiltä, joka oli perinyt ne mummilta, joka oli perinyt ne hänen äidiltään ja niin edelleen. Nyt mä ja Jonathan tultaisiin katkaisemaan tämä äiti perinne, koska meistä kumpikaan ei sattunut olemaan muija.

Anthon käveli takaisin olohuoneeseen ja ojensi Jonathanille valkoisen kupin. Jonathan otti sen sanaakaan sanomatta vastaan.

Mä laitoin Jonathanin lempisarjan päälle. Jaksoin itse katsoa sitä ehkä kolme minuuttia, kun olin jo tylsistymisen partaalla.