Myrkytetyt karamellit

Oranssit kiharat

Siitä oli nyt vähän yli viikko. Liian kauan siitä, kun kohtasin viimeeksi sen silmät.

Mun kaverit ihmetteli miksi olin niin hiljainen. Yritin jutella niille ja vaikuttaa muutenkin normaalilta, mutta mä en voinut mitään sille, että ajatus Anthonista ei vaan jättänyt mua rauhaan. Jonathan kiusasi mua aina tilaisuuden tullen. Se luuli että mulla oli tyttö huolia. Se virnuili joka kerta jos vilkaisinkaan puhelintani, kai se luuli että mä odotin viestiä joltakin. En mä kuitenkaa viestiä odottanut, eihän Anthonilla muutenkaan mun numeroa ollut.

Odotin että näkisin sen uudestaan ja kävelin monta kertaa päivässä sen nurkan ohi, missä se silloin seisoi. Se ei kuitenkaan koskaan ollut siinä, pelkkä autio nurkka, ilman mitää erikoista.

Kärsin sydäntä raastavasta ikävästä Anthonia kohtaan. Anthonin huvittunutta virnettä kohtaan, sen uskomattomia silmiä kohtaan, minttukaramellien tuoksua kohtaan, väriä vaihtavia hiuksia kohtaan ja eniten, ikävä Anthonin huulia mun omillani.

Mulla oli niin kamala ikävä sitä tunnetta jota sen suuteleminen mulle tuotti.

Mihin se oli lähtenyt?

Ehkä se oli vaan pelannut mun tunteilla eikä sitä oikeasti kiinnostanut. Miksi sitä olisi kiinnostanut? Eihän niin mystinen jätkä voisi koskaan kiinnostua kenestäkään tällaisesta.

Enkä mä saanut sen henkeä salpaantumaan samalla tavalla, kun se sai mun. Kai mun oli pakko hyväksyä se fakta, etten koskaan olisi tarpeeksi hyvä sille. En vaikka mäkin osaisin lukea ajatuksia tai vaikka mullakin olisi oudon väriset silmät.

Se oli liian hyvä mulle, se saisi ihan kenet vaan, joten miksi se haluaisi mut? Ei sillä olisi mitään syytä, joten kai mun piti unohtaa se tunteiden pyörremyrsky joka riivasi mun sisintä.

"Joel, voisitko kertoa minulle ratkaisun tähän matemaattiseen yhtälöön?" opettajan ääni kysyi ja tajusin vasta sitten istuvani matikan tunnilla.

Kaikkien katseet olivat kääntyneet minuun ja tunnen miten puna leviää poskilleni.

"Kolme", heitin arvauksen ja opettaja pudisti turhautuneena päätään.

"Mehän juuri kävimme läpi miten tällaiseen laskuun saa vastauksen, muistaako joku miten tämä lasketaan?" opettaja kysyi ja Hanna viittasi heti.

Hannan hiukset olivat aina piilossa sen hupun sisässä ja sen vihreät silmät loistivat innostuksesta kun se sai puheenvuoron.

En mä ollut koskaan sille puhunut, enkä tiennyt siitä muuta kuin että se rakasti koulua.

Se sai joka aineista kymppejä enkä tiennyt mitään asiaa mitä se oli tiennyt.

"Toi kaksi jaetaan tolla laskun tulolla ja siihen lisätään neljä lisää josta saadaan sen yhtälön tulos, kun poistetaan vielä loput sulkeet, josta tulee kolmekymmentäkaksi miinus kuusi ja kun siitä saadaan kaksikymmentä kuusi, niin se jaetaan kahdella joten lopullinen vastaus on kolmetoista miinus yhdeksän josta tulee 4", Hanna selitti innoissaan ja heilutti käsiään samaan aikaan.

Tunnin loputtua, kun tungin kirjoja mun reppuun niin tunsin jonkun katsovan minua.

"Mitä?" kysyn nostamatta katsettani. Laitoin kynät penaaliin ja heitin senkin reppuun. Aloin sulkemaan vetoketjua.

"Anteeks että häiritsen sua, mutta voitko auttaa mua yhdessä jutussa?" Hannan ääni kysyi ja käännyin ympäri.

"Riippuu missä", totesin hiukan tylyn kuuloisesti, mutta en antanut sen häiritä vaan heitin repun selkääni.

"Sähän tunnet Emilian?" Hanna kysyi varovasti ja se näpräsi sen käsiään hermostuneesti.

Se vetäisi hupun päästään ja mä näin sen oranssit kiharat hiukset jotka oli kiedottu sotkuiselle nutturalle.

Katsoin sen vihreitä silmiä, yrittäen jotenkin lukea niitä.

Nyökkäsin. Emilia on yksi mun kavereista, ainoa naispuolinen kaveri. En mä tyttöjä mitenkään syrjinyt, mutta jotenkin Emilia oli ainoa tuntemani tyttö jonka jutut eivät olleet rasittavia. En mä kyllä hirveesti tyttöjä tuntenutkaan.

Emilialla oli pitkät vaaleat suorat hiukset ja epäselvä silmien väri. Se käytti pitkiä mekkoja, jopa talvella, jolloin se vain lisäsi jotkut ohkaiset housut sinne alle. Mä en ollut nähnyt sitä ilman mekkoa, paitsi kerran kun meillä oli yhteinen jalkapallo turnaus. Se käytti todella paljon koruja ja sillä oli pitkät mustat nahkasaappaat joissa oli pieni korko. Sen tyyli oli jollakin tapaa vähän erikoinen, ottaen huomioon että muut meidän tytöt käyttivät aina kireitä farkkuja, mutta se oikeasti sopi sille. Emilia hymyili usein ja se on oikeastaan aina iloinen.

Mun loput kaverit yritti joskus saada meitä yhteen, mutta mä ja Emilia tiedettiin molemmat ettei meidän välillä tulis olemaan koskaan mitään ystävyyttä syvempää. Sitä paitsi, Emilia oli joskus kertonut mulle että se tykkää tytöistä, mutta koska se oli muutenkin epävarma itsestään niin se ei halunnut että kukaan muu tietää. Mä tottakai ymmärsin, enkä mä kertonut kellekkään.

"Voisitko mitenkään auttaa mua tutustumaan siihen paremmin?" Hanna kysyi varovasti ja se näytti siltä että haluaisi juosta karkuun.

"Mitä mä siitä voitan", kysyn puoliksi vitsillä ja puoliksi turhautuneena.

"Mä autan sut löytämään Anthonin", Hanna sanoi tyynen rauhallisesti ja sipaisi oranssia kiharia sen kasvoiltaan.

Hämmennys iski päin kasvoja, kuin pesäpallomaila.

"Mistä sä tiedät Anthonin", mä sopersin ja yhtäkkiä ääneni olikin käheä.

"Mä olen sen sisko", se sanoi huvittuneesti ja nyt huomasin että sen virne muistutti Anthonin virnettä.

"Okei mä autan sua", sanoin ja se hymyili mulle iloisesti.

Mun hämmenykseksi sen hiukset muuttuivat suoraan mun silmien edessä hitaasti valkoisiksi. Valkoinen väri levisi yhdestä suortuvasta ja jatkoi matkaansa kunnes sen koko hiukset olivat valkoiset kiharat.

Se hymyili mun hämmenykselle, vaan leveämmin ja sitten se käveli pois. Jättäen mut yksin tyhjään luokkahuoneeseen seisomaan, missä ei ollut enää opettajaakaan.