Myrkytetyt karamellit

Vahinko

            Jonathanin näkökulma:

Mä yritin saada mun pelihahmoa kulkemaan nopeammin, mutta se vain tuntui matelevan.

Mun oli pakko voittaa tää peli.

Kaaduin vahingossa puoliksi Pyryn päälle.

Pyry murahti.

"Miks sä oot aina noin lähellä?" se kysyi multa aika vihaisesti.

"Miten niin lähellä?" mä kysyin hämmentyneenä ja se vain pudisti mulle päätään ja peräänty toiselle puolelle sohvaa.

"Toi on tosi homoa", se totesi ja heitti ohjaimensa lattialle.

"Mä en oo mikää homo", sanoin epävarmasti, mutta se vain pudisti mulle päätään.

"No lakkaa sitten käyttäytymästä kuin homo!" se karjui mulle ja nousi ylös.

Sen naama punoitti.

Se oli kasvatettu homovastaiseksi, joten aistin sen kamppailun mitä se kävi sisällään.

"Ethän sä ees koskaan sano että tykkäisit kenestäkään tytöstä", se syyllisti.

"Noku en mä vaan tykkää."

"Eli sä oot homo!" se sanoi voitonriemuisena ja syttäävänä.

"Enhän!" mä yritin kiistää, mutta se kerkesi jo sännätä ovesta ulos.

Olinko mä oikeasti homo?
En mä voinut olla.

En mä vaan tykännyt kestäkään.
~~~

"Jonathan?" Joel huhuili ja pudistin päätäni karkottaakseni muistikuvat.

"Onko kaikki hyvin?" se kysyi multa ja nyökkäsin.

Suljin silmäni ja esitin nukkuvani.

Joel laittoi ilmeisesti sarjan pois, koska television äänet loppuivat.

~~~

"Mitä?" mä kysyin, kun ne vain tuijotti mua.

Mä olin tullut myöhässä kouluun ja me seisottiin pihalla.

Meiän olisi pitänyt jo kiirehtiä sisälle, mutta ne vain seisoivat siinä tuijottamassa.

Kova tuuli löi päin mun kasvoja ja kylmyys pyrki mun kauluspaidan alle.

"Onks se totta että sä oot homo?" Milo kysyi multa ja mä pudistin päätäni.

Mä astuin askeleen lähemmäs, mutta se perääntyi.

"Hintti," lausahti Rene ja sitten ne kaikki lähti.

Mä jäin yksin seisomaan, kun ne katosivat tylsän harmaaseen rakennukseen.

Olinko mä menettänyt kaikki mun kaverit?

~~~
Mä olin taas myöhässä.

Kolmas kerta putkeen.

En pitänyt mitään kiirettä, koska tunti oli jo muutekin melkein loppumassa.

"Hei", tyttö sanoi hymyillen ja vilkuilin ympärilleni.

Puhuiko se mulle?

Koulun käytävät olivat tyhjät ja sen iloinen hymy oli suunnattu mua päin.

"Mä olen Sofia", se sanoi mulle ja pyyhkäisi ruskean hiussortuvan kasvoiltaan.

Se oli niin kaunis. Niin järjettömän kaunis.