Myrkytetyt karamellit

Crystek?

"Mitä siinä luki?" Anthon kysyi heti, kun olin laskenut kirjeen käsistäni.

"Emilia oli oikeassa, ne jotkut kiusas sitä", mä sanoin ääni hiukan väristen.

"Ketkä?" se kysyi ja sen käsi puristui nyrkkiin.

Mä pudistin päätäni.

"Mä en tiedä", mä totesin, "mutta Emilia tietää mitä ne näyttää!" lisäsin ja yritin nousta seisomaan. Anthon kuitenkin tönäisi mut hellästi takasin istumaan.

"Sä et lähde minnekään noilla jaloilla", se ilmoitti.

Ainiin.

Mun jalathan oli verillä.

"Mun on pakko saada tietää", mä anelin.

Se siristeli mulle hetken silmiään, enkä voi kiistää etteikö sen punakeltaiset silmät olisivat saaneet sydäntäni pomppimaan nopeammin.

"Mä haen Emilian tänne ja sä ootat tässä", se määräsi ja käveli eteiseen.

Miksi se aina jätti mut odottamaan kaikkialle?

~~~

"Toi sun vaahtokarkki on ihan ruskea", Jonathan nauroi.

Sen hymykuopat tulivat esiin.

Mä pyöräytin sille silmiäni ja vedin mun vaahtokarkkikepin pois nuotion yltä.

Tuijotin pettyneenä mun palanutta vaahtokarkkia.

Jonathan nauroi mulle.

"Ootko sä joku tummien syrjijä?" mä kysyin vitsillä ja kohdistin katseeni takaisin Jonathaniin.

Se tunki suunsa täyteen valkoisia vaahtokarkkeja, kun se odotti kepissä olevien paahtuvan.

Se ei ensin vastannut mulle mitään, kun sillä oli niin kova työ pureskella ja nielaista ne kaikki vaahtokarkit.

Siinä meni tovi.

"No ainakin mä osaan paistaa vaahtokarkkeja!" se leveili, saatuaan syötyä suunsa tyhjäksi.

Se vetäisi kepin kauemmas tulesta ja esitteli sitten ylpeänä täydellisesti paahtuneita vaahtokarkkejaan.

"Haista paska", mä sanoin sille.

"Mä kerron äidille että sä kiroilet!" Jonathan uhkaili.

"Mä oonki jo kahdeksan, mä oon iso jo", sanoin ylpeänä.

"Se että oot vuoden vanhempi ei anna sulle oikeutta kiroilla", Jonathan marisi.

Näytin sille kieltä.

"Tyhmä", mä mutisin itsekseni, mutten tarpeeksi hiljaa.

"Äiti! Joel haukkui mua taas!" Jonathan vinkui äidille.

~~~

Voi kuinka helppoa olisi voinut olla kahdeksan taas.

Anthon käski mun olla liikkumatta, mutten voinut vastustaa kiusausta, vaan raahauduin katsomaan mun ja Jonathanin yhteiskuvaa.

Miten kaikki olikaan voinut olla niin helppoa ja huoletonta?

Kun elämän suurin murhe olivat olleet palaneet vaahtokarkit.

Mä en ollut vieläkään itkenyt Jonathanin kuoleman jälkeen.

En yhtäkään kyyneltä valuttanut mun silmäkulmasta.