Myrkytetyt karamellit

Pyry

"Tiiäks sä ketään Pyryä?" mä kysyin ja laskin Jonathanin puhelimen mun käsistä.

Anthon näytti miettiväiseltä.

Pliis, pliis, pliiiiiiiis.

"Kyllä mä itseasiassa tiedän yhden," se kertoi.

Mä puhalsin ilmaa ulos. Mulla oli mahdollisuus löytää se kusipää.

"Se asuu meiän naapurissa ja sillä on platinan blondi tukka", se sanoi.

"Se on pakko olla se", mä sanoin ja mun käsi puristui nyrkkiin.

Mä tiesin kuka olisi mun tuleva nyrkkeilysäkki.

"Kai me lähdetään sitten koputtelemaan sen ovelle", Anthon totesi ja mä nyökkäsin.

Viimein.

Me otettiin kengät ja mä nappasin avaimet. Sitten me lähdettiin.

"Muuten muistatko sen toivomustammen?" se kysyi meidän kävellessä kohti Pyryn kotia.

"Muistan", sanoin hiukan naurahtaen.

"Se ei ollut oikeasti mikään toivomustammi."

"Vaan?" mä kysyin hämmentyneenä.

Oliko se joku agenttien salainen päämaja, joka lähetti tulevaisuus signaaleja aivosoluihin?

"Laitoin sen näyn sun päähän", se sanoi virnuillen.

Mä en edes tiennyt, että se pystyisi tehdä niinkin.

"Samalla tavalla ku laitoin mun nimen sun päähän, silloin kun tavattiin", se selvensi.

Mä katsoin sitä järkyttyneenä.

Pystyikö se laittamaan ajatuksia ja näkyjä mun päähän?

"Joo, mutta en oo tehnyt niin kuin sen kaks kertaa, se on vaivalloista", se sanoi olkiaan kohauttaen.

Huh hyvä. Mua alkoikin jo epäilyttämään, että mitkä mun ajatuksista oli oikeasti mun omia ja mitkä taas Anthonin.

Jos vaikka mun kiihottavat unet, olivatkin sen laittamia näkyjä mun päähän tai jotain.

Okei, ei sillä ois syytä laittaa sellasii mun päähän.

Eihän?

Me käveltiin loppumatka hiljaa.

Mä en malttanut oottaa, että päästäisiin Pyryn luo.

Mä halusin kostaa sille Jonathanin kuoleman.

Mä halusin lyödä sitä naamaan niin kovaa, että se itkisi ja rukoilisi armoa.

Mä halusin saada sen kärsimään siitä kaikesta mitä se teki Jonathanille.

Mun kostonhimo oli kasvanut suureksi möykyksi mun sisällä.

Mä purkaisin sen kaiken ulos.

Anthon vilkuili mua oudolla ilmeellä. Mä tiesin, että se todennäköisesti yrittäisi estää mua hakkaamasta  Pyryn naamaa tohjoksi.

Mä aikoisin kuitenkin tehdä niin, vaikka se kuinka yrittäisi estää.

Me saavuttiin vihreän omakotitalon pihaan.

Mua jännitti.

'Tää se on", Anthon sanoi hiljaa ja me käveltiin ovelle.

"Pitääkö meidän soittaa ovikelloa?" mä kysyin ja Anthon nyökkäsi.

Mä painoin ovikelloa ja jäin odottamaan, että joku tulisi avaamaan.

Mä unohdin hetkeksi hengittää ja mun sydän melkein pysähtyi, kun oven avasi vanha känninen mies.

Mä vilkaisin vaivihkaa Anthonia ja se nyökkäsi tuskin huomattavasti.

"Mitä te haluatte?" se örvelsi äkäisesti ja joutui nojaamaan ovenpieleen, ettei kaatuisi.

"Me etsitään Pyryä", mä sanoin varovasti.

"Tulkaa sisään", se sanoi ja kumartui oksentamaan ovenpieleen.

Se horjui sisälle jättäen oven meille auki.

Mä menin sisälle varoen astumasta oksennukseen ja kuulin Anthonin askeleet, kun se seurasi mua.

Kaikkialla oli likaista.

Lattialla oli kaadettuja viinapulloja, tyhjiä sellaisia, ilmeisesti oksennusta ja ruuantähteitä. Kauhea lemu tunkeutui mun nenääni.

Tiesin sen olevan epäkohteliasta, mutta se haju oli niin kauhea, että mun oli pakko pitää nenästäni kiinni.

Mä en tiennyt minne se mies meni, eikä ketään muutakaan näkynyt missään.

"Pyry?" Anthon huhuili ja yläkerrasta kuului rymähdys.

Anthon vilkaisi mua nopeasti, ennenkuin lähti kävelemään portaita ylös.

Mä lähdin tietysti seuraamaan sitä.

Portaat natisi huolestuttavan kuuloisesti joka askeleella ja mä olin varma että ne oli lahot.

Ne voisivat romahtaa minä hetkenä hyvänsä.

Vaikka nyt.

Tai nyt.

Me päästiin yläkertaan, joka näytti jo vähän siistimmältä.

Siellä oli ylätasanne jossa oli vanha pölyinen sohva ja lipasto, mutta  viinapulloja ja oksennusta siellä ei ollut.

Mä uskalsin päästää käden irti mun nenästä ja aivastin heti.

Oksettavaa hajua ei kuitenkaan enää ollut, vaikka pöly levisikin sieraimiin.

"Mitä te haluatte?"

Yhteen ovensuuhun oli ilmestynyt poika, jolla oli vaaleat hiukset.

"Ootko sä Pyry?" mä kysyin ja se nyökkäsi hitaasti.

Mun olisi tehnyt mieli mennä lyömään heti sen komea naama pilalle.

"Mä oon Jonathanin isoveli ja mä tulin vähän juttelemaan", sanoin ja kuulin miten Anthon pyrskähti 'juttelemaan'-sanan kohdalla.

Pyry kalpeni.

"Meillä ei oo mitään juteltavaa", se totesi ääni väristen.

Sitä pelotti, sen huomasi.

"Mä vaan päätin tulla kysymään oisko sulla mitään käsitystä miksi mun pikkuveli on kuollu", mä sanoin uhkaavalla äänensävyllä.

Se perääntyi yhden askeleen ja pudisti päätään.

"SÄ OOT SYY MIKS MUN PIKKUVELI ON HAUDASSA!" mä huusin sille.

Se purskahti itkuun.

Mä katsoin sitä niin hämmentyneenä, ettei mun suusta tullut sanoja.

Tää ei ollut todellakaan se reaktio mitä mä olin odottanut.

Mä olin odottanut että se kiistäisi kaiken, yrittäisi puolustella tekojaan, tai muuta vastaavaa mut tätä mä en olettanut.

Mä en tiennyt olisiko mun pitänyt jatkaa huutamista, mutta mä en enää edes ollut vihainen.

Mä olin vaan hämmentynyt.

Ei sen vielä pitänyt itkeä.

Mä katsoin Anthoniin.

Pitäisikö mun vetää sitä turpaan vaikka se itkee?

Se pudisti hitaasti päätään.