Myrkytetyt karamellit

Kaarnalaiva

Se katsoi mua odottavasti eikä asiaa helpottanut ne sen punakeltaiset silmät, joiden katse olisi voinut sulattaa jäämantereenkin.

Miten ihmeessä mä muotoilisin lauseen jossa kerron sille siitä suudelmasta. Ei mun vähäiset argumentit riitä sellaisiin.

"Niin?" se kysyi ja kuulin huvittuneisuuden sen äänestä. Se selvästi nautti tästä mun ikipunasta joka oli jäänyt asumaan ilmeisesti mun poskille.

"N-niin siis me, tai siis mä, tai no me", änkytin naama punaisena mutta lauseeni jäi kesken.

Mulla ei ollut mitään tietoa miten muotoilisin sen.
Suudeltiin? Tai mä yritin suudella sitä. Ehkä se oikeesti irtautu heti musta halveksuen, mutta mä en kerennyt sitä nähdä kun se mikä lie juttu olikaan loppui.

"Niin jatka", se sanoi ja sitten tajuan jotain oleellista, joka mun olisi pitänyt tajuta jo vähän aikoja sitten.

Se tietää jo, koska se lukee mun ajatuksia. Se vaan halusi kiusata mua pakottamalla mut sanomaan sen ääneen.

"Silloin kun näit sen niin en mä silloin voinut sun ajatuksia lukea", se sanoi olkiaan kohauttaen ja avasi karkkipussin.

Sitten se äkkiä arvaamatta heitti mua päin karkilla.

"Hei!" huudahdin turhautuneena, kun hyvä karkki tippui nurmikolle. Ei mua se että Anthon heitti karkin mua kohti haitannut vaan se että nyt se karkki oli pilalla.

Se vain nauroi mun reaktiolle ja alkoi pommittaa mua karkeilla. Mä mulkoilin sitä äkäisenä, mutta hetki hetkeltä mun sydän suli sille yhä enemmän ja enemmän. Vaikka se heittelikin mua karkeilla ja luki mun erityisen yksityisiä ajatuksia.

Sitten se lopetti ja viimein jopa söi yhden. Menin istumaan sen viereen ja se ojensi mulle sitä pussia ja otin pari karkkia käteen.

"Mä en tajuu sua kun osaat lukee mun ajatuksia", sanoin ja pureskelen punaista hyytelömäistä karkkia.

"Et oo edes nähnyt kaikkea vielä", se totesi virnuillen ja mä käännyin heti uteliaasti katsomaan sitä.

Se katsoi mua huvittunut pilke silmäkulmassa ja sitten se veti sen hupun pois päästä. Mä olin niin järkyttynyt että syyllistyin itsekkin tähän karkin haaskaus rikokseen, kun ne karkit valu mun kädestä maahan.

Olin mä kummallisempaakin sen tapaamisen jälkeen kokenut, mutta olihan se silti aika järkyttävää.

Ne sen korpinmustat hiukset olivat nyt vitivalkoiset. Enkä mä todellakaan tiennyt miten se teki sen. Missä vaiheessa se oli kerennyt sen hiukset värjäämään?

Eihän se ollut edes loogisesti mahdollista, mikään siinä ei ollut loogisesti mahdollista. Koko se jätkä oli ihan kuin jostain surkeasta teinielokuva leffasta jonka käsikirjoittajan älykkyysosamäärä lähenee nollaa.

Anthon oli liian synkkä, liian outo, liian mystinen ja ihan liian puoleensa vetävä. Se oli ihan liian kiehtova.

Just sellainen hahmo kirjassa, jonka nimen kohdalle kuolataan kirjaan märkä läntti. Tai jonka nimi ympyröidään lempi huulipunalla, jotta se varmasti erottuu muusta tekstistä. Sitten sen kuva pitää tunkea joka paikkaan taustakuvaksi ja sen nimi esiintyy kymmenessä eri salasanassa.

Onneksi mä en ollut kumminkaan ihan niin suuri fani sille, tyydyin nimittäin vain leikkimään ettei sen hiukset aiheuttaneet mulle sekoamista.

Mä myöskin leikin, ettei sen huvittunut katse kertonut mulle että se luki mun ajatuksia nytkin.

Sitten se huvittunut ilme katsosi sen kasvoilta.

Se kattoi mua hetken naamallaan outo ilme. Yllättäen se lähestyi mua.

Olin jo valmis lähtemään juoksemaan karkuun ja muuttamaan luostariin munkiksi, mutta se vaan lähestyi mua lisää.

Se oli jo liian lähellä. Aivan liian lähellä. Silloin se teki jotain odottamatonta, jotain mitä en olisi koskaan etukäteen sen ajatellut tekevän.

En vaikka olisin listannut kaikki vaihtoehdot yhdestä tuhanteen, niin se ei olisi edes päässyt listalle.

Se mitä se teki, oli jotain niin outoa: Se tunki kasan karkkeja mun paidan kauluksesta sisään. Sen virne oli huvittunut mun irvistäessä, kun tunsin niiden valuvan mun rintaa pitkin mun alavatsalle.

Eikä ne sen oudot teot jääneet siihen vaan se nosti mun paitaa alhaalta ja keräsi ne karkit käteensä.

Mä tuijotin niitä karkkeja sen kädessä, kuin miettien jotain erittäin syvällistä niistä. Oikeasti mä vaan mietin miten lähellä se oli ja miten mä haistoin sen ihanan minttukaramellin tuoksun joka sai mut sekaisin.

Se tiputti ne karkit kädestään hymyillen hiukan ja sitten mä en tiedä mikä muhun meni. Mä jotenkin vain huumaannuin.

Kai se oli se Athonin tuoksu tai sen ihanat silmät, jotka kuljettivat mua yhtä myrskyisästi kuin villiintynyt meri kaarnalaivaa.

Ei mulla ollut mahdollisuuksia vastustaa sitä. Se oli jo saanut mut, se sai mut jo silloin kun mä kohtasin ekaa kertaa sen erikoiset silmät.

Se pystyisi ripottelemaan mua kuin räsynukkea, heittämään mut pois kuin tahtoi. Mä vähän niinkuin antauduin sille, sen voimalle. Se oli liian vaikeata vastustaa.

Mä menin ihan sen kasvojen eteen, eikä se perääntynyt. Se katsoi mua tutkivasti ja se taisi vaistota sen mun seuraavan siirron.

Mä painoin huuleni varovasti sen huulille ja ne maistuivat minttukarameilleilta.