Myrkytetyt karamellit

Donitsi

"Mä taidan tykkää Hannasta", Jonathan sanoi mulle vaivautunenaa ja mä vedin vedet väärään kurkkuun. Melkein tiputin sen lasin lattialle.

"Anteeks mitä?" mä kysyin yskien. Mä vain niin toivoin että olin kuullut väärin.

"Niin että mä tykkään ehkä Hannasta", se toisti ja nyt sain vahvistuksen että en kuullut väärin.

Jos Jonathan tykkäsi Hannasta ja Hanna Emiliasta, niin kuinka suuri sotku tästä olikaan syntymässä?

"Okei",  mä sanoin mahdollisimman tyynesti ja yritin peittää hämmennyksen mun kasvoilta.

"Miten niin okei?" se kysyi epävarmana.

Mulla ei ollut hajuakaan mitä tehdä tai mitä sanoa. Mähän olin luvannut Emilialle että en kertoisi sen tykkäävän tytöistä. En voinut myöskään kertoa siitä että Hanna tykkäsi Emiliasta, koska mitä jos Hanna suuttuisikin? Silloin en ehkä näkisi enää Anthonia.

Toki olisin voinut valehdella, että mä tykkäisin Hannasta, mutta en mä luottanut niin paljon mun valehtelijan kykyihin. Sitä paitsi ei se kuitenkaan toimisi.

"Kai autat mua iskee sen?" se kysyi anelevasti enkä voinut olla huokaisematta.

Jonathan oli ihastunut tätä ennen vain kerran, yhden ainoan kerran. Se tyttö kenestä se tykkäsi oli niin jumalaisen kaunis.

Se vei kaikilta jalat alta. Sen iho oli hiukan kalpea ja se näytti kuin särkyvältä posliinilta. Se oli kuin hauras nukke, jota piti varjella ja suojella maailmalta. Keinuttaa hiljalleen uneen. Niin viaton ja pieni, tietämätön maailman ongelmista.

Se oli iloisin ihminen, kenet olin ikinä nähnyt. Se ei voinut edes kävellä kunnolla, vaan se aina hyppeli puolelta toiselle. Sen naamaa koristi useasti säihkyvä hymy, jonka se tartutti nopeasti muihin.

Se moikkaili kaikkia, kehui tuntemattomia, oli aina ystävällinen ja sillä oli paljon kavereita. Ei sekään täydellinen ollut. Se oli mun kanssa samoilla maantiedon tunneilla ja se pyysi kokoajan apua. Se yritti ilmeisesti parhaansa, mutta sivusilmällä satuin huomaamaan että se sai mantsasta nelosia.

Opettajat kuitenkin näytti pitävän siitä, enkä ihmettele. En tunne ketään, joka olisi inhonnut sitä. Edes ne kaikkein ärsytävimmät massa tytöt eivät puhuneet siitä paskaa selän takana tai huudelleet sille röyhkeyksiä.

Ajan mittaan jokin muuttui. Siitä tuli tavallista kalpeempi ja heiveröisempi. Se alkoi viettää yhä enemmän aikaa yksin ja sen silmäpusseista päättelen se ei nukkunutkaan hirveästi.

Se ei enää tervehtinyt kaikkia tai hymyillyt säteilevää hymyään. Se oli kuin varjo entisestään. Sen värikkäät vaatteet muuttuivat löysiin värittömiin vaatteisiin ja se lakkasi käyttämästä niitä omaperäisiä koruja, jota se oli ennen käyttänyt.

Se ei puhunut melkein kellekkään enää, eikä oikeastaan kuunnellut oppitunneilla. Pari kertaa se taisi nukahtaa, muut tunnit se omiin ajatuksiin uppoutuneena tuijotti ulos ikkunasta.

Kaikki huomasivat sen, ja siitä kuiskittiin. Ihmiset olivat uteliaita ja kaikki tuijottivat sitä sen laahustaessa pää painuksissa tunnille.

Alkoi liikkua juoruja, juoruja siitä miksi niin pirteä ilopilleri muuttui yhtäkkiä niin synkäksi. Jotkut väittivät että sillä oli masennus, jotkut ehdottivat että sen joku läheinen oli kuollut. Niitä teorioita kuiskuteltiin ympäri koulua ja kohta jokainen tiesi kenestä puhuttiin.

Siitä tytöstä, joka ennen hymyili, mutta nyt vain harvoin.

Suurinosa vaihtoi ihastuksen kohdettaan, mutta Jonathan jatkoi sen kuolaamista. Ne vietti aika paljon aikaa yhdessä ja mä olin jo varma että niistä tulisi jotain.