Myrkytetyt karamellit

Jonathanin itsemurha viesti

Hei. Mä aattelin kirjoittaa, jonkun lapun. Tai jonkun kirjeen.

Tai en mä edes tiedä mikä tämä on. Mulla ei oo oikeastaan hajuakaan, mitä mä nytkään kirjoitan.

Mua ei oltu koskaan siunattu kirjoittamisen lahjalla, mutta ehkä tää tästä.

Kai kirjotin tän, jotta voisin selittää miksi tässä kävi näin, mutta nyt mun rohkeus alkaakin pettää.

Mä en edes tiedä miksi mua pelottaa kirjottaa tätä, koska eihän kuolleena voi pelätä. Kuolleena sä voit olla vapaa.

En mä tiiä, kai mua pelottaa että se naru katkeaakin ja mä en kuolleekkaan.

Sitten ihmiset lukee tän ja mua pelottaa.

Mun on kuitenkin pakko kirjoittaa tää. Pakko.

Se kaikki alkoi kaksi vuotta sitten.

Kaksi vuotta sitten kaikki oli hyvin, mulla oli kavereita. Kukaan ei kiusannut mua.

Mä pidin elämästä.

Jokin kuitenkin muuttui. En mä ole itsekkään varma mikä, kai se liittyy jotenkin kasvamiseen.

Mua alettiin epäillä homoksi. Ilman mitään syytä.

Mä en edes ollut homo.

Mä en vaan ollut tavannut vielä ketään ihanaa tyttöä.

Mutta niiden mielestä mä olin homo.

Niimpä mä menetin kaikki mun kaverit.

Joka ikisen.

Mutta mä myös tutustuin tyttöön, jonka nimi oli Sofia.

Se oli kaunis, ihana, hyvä laulamaan, mukava, sillä oli ihana hymy ja se oli muutenkin täydellinen.

Mä tykkäsin siitä niin paljon.

Mua alettiin kiusaamaan.

Ne tönäisi yks päivä mut jokeen, hakkasi mut monta kertaa, rikko ja piilotteli mun tavaroita, sylki mun naamalle ja muuta.

Ne jopa kerran sito mut puuhun. Ne jätti mut siihen kolmeksi tunniksi, kunnes Sofia löysi mut ja autto mut pois.

Eniten kuitenkin niiden sanat sattuivat, ne kertoi mulle joka päivä, että mä olin arvoton ja että mun pitäisi kuolla.

Kun sitä kuulee joka päivä niin siihen alkaa itsekkin uskoa.

Miksi ne kiusais mua jos mä en olisi hyödytön?

Kyllä kaikki nyt huomasi miten rasittava mä olen.

Yksi päivä, kun mä tein äitin kanssa ruokaa niin jotain tapahtui.

Pilkoin kurkkua veitsellä ja se lipesi.

Se viilsi haavan mun sormeen.

Mä jäin tuijottamaan sitä haavaa.

Mulle tuli hetkeksi hyvä olo siitä kivusta, mutta putsasin sen vain nopeasti ja laitoin laastarin.

Ettei äiti huomaisi mitään.

Mä opettelin purkamaan terottimia ja partahöyliä.

Mä sain teriä.

Mä aloin viiltelemään ja jäin siihen koukkuun.

En voinutkaan enää lopettaa.

Mä en kumminkaan jäänyt kiinni, koska mä muutenkin pidin aina kauluspaitoja niin mun ranteet eivät olleet näkösällä.

Mun olotila oli aika paha, mutta Sofia piti mua elossa.

Eräänä päivä kuitenkin, se muutti.

Mä hajosin.

Äiti ja Joel ajattelivat, että se oli pelkästään Sofian takia, mutta se oli vain viimeinen tikki.

Mä en jaksanut.

Joel kuitenkin hoivasi mua kuin pikkuvauvaa.

Vähittelen aloin palautua samanlaiseksi, kun Sofian aikana.

Asiat eivät kuitenkaan muuttuneet yhtään paremmiksi. Ne vain paheni päivä päivältä, mutta mä siedin sitä.

Joel auttoi mua pitämään itseäni kasassa ja pystyin olemaan normaalisti samaan aikaan kun se söi mua sisältä.

Mä olin niin kauan umpikujassa.

Kunnes jäin kiinni. Mä en ajatellut, että Joel olisi kotona. Mä luulin, että se oli koulussa.

Eihän koulu ollut vielä loppunut ja mä muistin sen lukujärjestyksen ulkoa. Sillä ei ollut hyppytuntejakaan.

Ne oli hakannut mut taas. Se oli jo viides kerta.

Mä suunnistin kotiin ja tietysti törmäsin Joeliin.

Se oli mun kanssa vähän aikaa, kunnes se kyllästyi mun tylsään seuraan ja lähti johonkin.

En mä syytä sitä siitä, kuka nyt mun seurassa haluaisi olla enempää kuin oli pakko?

Mä otin mun terän esille ja pakenin vessaan viiltämään mun ranteita.

Mutta mä jäin kiinni.

Sen jälkeen mä en enää kerennyt viiltelemään.

Mutta mä en yksinkertaisesti enää jaksanut niitä.

En jaksanut niiden sanoja, huutoja tai tekoja.

Mä en jaksanut mennä kouluun tai liikkua.

Mä en jaksanut enää olla olemassa.

Elämä vaan ei ollut mun juttu.

Mä toivon ettei kukaan jää kaipaamaan mua.

En oo kaipaamisen arvonen.

Mä halusin vaan kertoa Joelille, että se oli paras isoveli ikinä. Se jaksoi mua silloinkin, kun mä en itse jaksanut itseäni.

Mä haluan myös että Sofia saa tietää, mä rakastin sitä. Kaikki nää kaksi vuotta.

Mä haluan myös rauhan.

Enkä mä halua että kukaan syyttää mun päätöksestä itteään, koska tehty on jo tehty.

Eikä kukaan yksittäinen ihminen vaikuttanut mun päätökseen, vaan syynä tähän oli se ongelmien keko joka oli kasvanut liian suureksi.

Mä toivon että ymmärrätte.

Terveisin, Jonathan.