Myrkytetyt karamellit

Rikki

Kolme päivää myöhemmin, kun mä makasin mun sängyllä, jonka muuttoauto oli tuonut, niin Anthon tuli yhtäkkiä mun huoneeseen.

Ilman etukäteisvaroitusta.

"Mitä sä teet?" se kysyi, kun mä vain vilkaisin sitä.

"Tuijotan kattoa", sanoin neutraalisti.

Valkoinen katto.

Jonathan oli kuollut.

Äiti oli kuollut.

Mä en saanut vieläkään kyyneleitä valumaan.

"Kauanko sä oot sitä tuijottanut?" se kysyi ja mä kohautin olkapäitäni.

"Kahdeksasta asti", mä totesin välinpitämättömästi.

En mä tiennyt paljonko kello oli. Ei mua myöskään hirveemmin kiinnostanut. Mitä väliä?

"Siitä on kolme tuntia", se totesi järkyttyneenä ja vetäisi mut istualteen puoliksi syliinsä.

Minttukaramelleja.

Myrkytettyjä karamelleja.

Myrkytetyt karamellit.

Huumatut karamellit.

Siltä se tuoksui.

"Ootko sä nukkunut tai syönyt?" se kysyi järkyttyneenä.

"Ihan normaalisti", mä valehtelin.

"Älä valehtele mulle."

"Vähän", mä myönsin.

Olihan sekin jo jotain, että söin eilen kaksi leipää?

"Joel sun täytyy syödä", se sanoi mulle pehmeästi.

Mä nojasin sen rintaan ja puristin sen hupparia mun käsissäni.

"Ei mua huvita syödä", kuiskasin ja se huokaisi.

Me oltiin siinä hetki ihan hiljaa. Miten mä voisin muka syödä, kun äiti ja Jonathan oli kuolleita?

Pelkkä ajatuskin oksetti mua.

Mun mielessä pyöri äidin ruumis. Äidin kuollut ruumis lattialla.

"Mun pitäis varmaan mennä takaisin", se sanoi ja mä nyökkäsin.

Se antoi mulle pusun otsaan, jonka jälkeen se vain käveli pois.

Nousin ylös ja kävelin peilille. Ei ihme ettei sekään enää jaksanut mun seuraa.

Näytin kamalalta.

Mun silmien alla oli tummat varjot, mun iho oli valkoinen, hiukset takussa, olin laihtunut ja näytin väsyneeltä.

En pelkästään näyttänyt, vaan olin. Olin niin väsynyt tähän kaikkeen.

Mä en ollut käynyt pariin päivään suihkussa, kammanut tukkaa, vaihtanut vaatteita tai pessyt hampaita.

Mä en ollut tehnyt mitään. Vain siirrellyt ruokaa lautasella, heittänyt loput roskiin.

Tuijottanut huoneeni kattoa ja toivonut, että voisin kuolla.

Oi miten kaikki olisikaan helpompaa, jos mä olisin kuollut.

Kaikki olisivat vain onnellisia.

Mä nousin ylös, puin takin ja laitoin kengät.

Lähdin ulos sanomatta sanaakaan. Ei iskä kuitenkaan jäisi mua kaipaamaan, mun takiahan se oli tänne Suomeen Espanjasta joutunut.

Mun syy.

Mä olin vain rasite kaikille enää.

Mä kävelin tuttua reittiä, ohitin bussipysäkin.

Tuijotin Anthonin nurkkaa, kunpa mä olisin voinut palata siihen päivään. Tehdä jotain toisin, estää Jonathanin kuolema. Estää äidin kuolema.

Estää mun elämää luhistumasta.

Palata siihen aikaan, silloin kuin kaikki oli hyvin.

Saavuin paikalle. Mä tuijotin tyhjää junaraidetta, mulla oli kylmä.

Ei se sattuisi, ei kuoleminen sattuisi. Se olisi nopeasti ohi, kaikki muuttuisi helpommaksi.

Mä tuijotin molempiin suuntiin, mutta junaa ei vielä näkynyt.

Mä odotin.

Mä odotin.

Mä en jaksanut enää tätä. Mä en halunnut syödä, nukkua tai olla hereillä. Mä en jaksanut elää enää. Mä olin niin kyllästynyt tuntemaan oloni niin kamalaksi. Mä olin kyllästynyt siihen, että kaikki menee päin vittua.

Tää oli ainoa ratkaisu.

Mä tuijotin taivaalle.

~~~

"Jonakin päivänä musta tulee vielä oikea pelintekijä!" Jonathan selitti innostuneesti, kun se pelasi jotain sotapeliä.

"Sä et saisi pelata tota vielä", mä huomautin. "Ton ikäraja on kaksitoista ja sä oot vasta yksitoista."

"Sä oot vaan kateellinen, kun mä osaan pelata paremmin ku sä", se totesi.

"No mä en halua isona pelata", ilmoitin ja ristin jalkani.

Tuijotin kun Jonathan taisteli pelissä miehen kanssa. Jonathan voitti miehen, mutta verta ei tullut. Siinä pelissä ei ollut verta ollenkaan.

Me oltiin Jonathanin huoneessa. Mä olin tullut tänne katsomaan mitä se teki, mutta se olikin ottanut mun sotapelin.

"Mikä susta tulee sitten?" Jonathan kysyi, kääntämättä katsettaan pelistä.

"En mä tiedä vielä."

"Kyllä sä jonakin päivänä varmaan jotain keksit", se sanoi ja voitti taas yhden pelin.

~~~

Mä näin junan. Kuulin sen, näin sen.

Mun pitäisi vaan ottaa muutama askel ja se olisi siinä.

Mä tuijotin lähestyvää junaa.

Se oli niin lähellä, nyt oli mun tilaisuus.

Tilaisuus päättää tää kaikki.