Myrkytetyt karamellit

Pizza

               Emilian näkökulma:

"Emmi, voitko tiskata?" kuului huuto alakerrasta.

"Oon kiireinen!" huusin vastaukseksi.

Pureskelin harmaata lyijykynää hermostuneena, ei se kovin hyvältä maistunut. En ymmärtänyt sanaakaan matikankirjan selityksestä vaikka olin lukenut sen jo viisi kertaa.

En mä oikeastaan jaksanut keskittyä siihen tekstiin joten ei ollut mikään ihmekkään ettei se imeytynyt mun päähän. Mun oli kuitenkin pakko yrittää, koska tätä vauhtia mun matikan numero oli lähdössä huimaan laskuun.

"Mun pitää viedä Julia balettiin", äidin epätoivoinen ja aneleva ääni kantautui alakerrasta. Huokaisin niin äänekkäästi että äiti varmasti kuulisi sen ja pyöräytin lisäksi silmiäni. Ei äiti sitä tietenkään voinut nähdä, mutta jotenkin se vaan sopi tähän tilanteeseen.

"No okei", sanoin turhautuneena ja pompin portaat alas. Eteisessä seisoi Julia jo kengät jalassaan ja takki päällään.

"Moii Emmii", se sanoi iloisesti venyttäen mun nimeä ihan liian pitkästi.

"Moi", vastasin hymyillen. Se olisi vissiin sanonut mulle vielä jotain, mutta siinä samassa äiti hätisti sen ulos ovesta, ettei ne varmasti myöhästy. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta.

Tallustin keittiöön, jossa isäni luki keskittyneesti sanomalehteä. Se vain vilkaisi minua nopeasti eikä tervehtinyt. Sen vieressä oli höyryävä kuppi kahvia enkä voinut olla irvistämättä sille.

Mä inhosin kahvia. Mä vaan vihasin sitä. Jotenkin se oli joko aina liian vahvaa tai sitten liian laimeeta. Enkä mä ymmärtänyt sen tarkoitustakaan, kaakao oli paljon parempaa.

Laitoin tiskiveden valumaan.

Samalla kun tiskasin, en voinut olla mietimättä isän laiskuutta. Se oli jotenkin vaan niin turhauttavaa, kun se ei ikinä tehnyt mitään. Se aina luki jotain lehtiä tai katsoi telkkaria, jos se siis oli kotona.

Ei meistä kukaan ikinä siltä pyytänyt mitään, ei kukaan uskaltanut. Ei kukaan pyytänyt sitä kerrankin tiskaamaan tai valittanut kun se taaskin vain luki lehteä. Eikä kukaan myöskään kyseenalaistanut sen olinpaikkaa, jos se lähti tunneiksi sanomatta sanaakaan.

Kai me kaikki tiedettiin, että se petti äitiä, mutta me ei haluttu eikä uskallettu myöntää sitä.

Ei kukaan uskaltanut vastustaa isää, sillä se suuttui äärettömän helposti. Silloin kun niin käy, niin on parempi ottaa jalat alle ja juosta. Juosta niin kauas kun voi, koska vihaisena se tulisi vaikka ovesta läpi. Ei se ajatellut järkevästi silloin kun se oli vihainen. Luultavasti sillä oli jonkunlaisia vihanhallinta ongelmia.

Kun olin viimein saanut tiskattua, niin mun puhelin piippaisi äänekäästi. Vilkaisin isää varovasti, mutta se ei nostanut katsettaan lehdestä, joten se ei ollut kai häirinnyt sitä.

Avasin puhelimen ja luin viestin hymyillen.

Joel: Voitko tulla käymään, tilataan pizzaa ja katotaan leffa?

Naputtelin nopeasti myöntävän vastauksen.

"Mä lähen Joelille", huikkasin mahdollisimman huolettomasti.

"Tuu ajoissa takasin", isä murahti, ja päätin olla häiritsemättä sitä sen enempää.

Livahdin eteiseen ja puin farkkutakin sinisen mekkoni päälle. Tungin kengät jalkaan ja astuin ulos.

Joel sattui asumaan tien toisella puolella, joka oli tosi hyvä asia. Näinhän sitä sen takia usein.

Saavuin ovelle ja rämppäsin ovikelloa, niinkuin mulla oli aina tapana. Jonathan ei hirveästi tykännyt musta just sen takia, koska häiritsin aina kuulemma sen elintärkeää peliä.

Joelin avatessa oven, niin halasin sitä heti.

"Mikset ollut tänään koulussa?" Joel kysyi, kun irtaannuimme halauksesta.

"Ei mua kai vaan huvittanut", sanoin olkiani kohauttaen.

Huomasin valkohiuksisen kauniin tytön Joelin takana. Se katsoi mua varovasti, ehkä jopa hiukan pelokkaasti.

"Kuka toi on?" kysyin Joelilta hämmentyneesti, tajuamatta miten töykeältä luultavasti kuulostin.

Oliko Joelilla tyttöystävä? Miksei se ollut kertonut mulle mitään?

"Se on mun uus kaveri", Joel sanoi ja sen äänensävyssä oli jotain outoa, mitä en tunnistanut. Katsoin tyttöä ja yritin hymyillä sille mahdollisimman ystävällisesti.

"Mun nimi on Emilia," esittäydyin kohteliaasti. Tytön suupielet nykivät ja sen silmissä oli ehkä hiukan huvittunut pilke.

Mikä mun nimessä oli sen mielestä niin hauskaa?

"Mä oon Hanna", se sanoi ja hymyili mulle leveästi. Sitten me vaan jäätiin kiusallisesti tuijottamaan toisiamme oviaukkoon, kunnes Joel tajusi pyytää mut sisään.

Me istuttiin sen olohuoneen sohvalle, mun ja Hannan pitäessä väliä toisiimme.

Joel tuli mun viereen ja mä nojasin siihen hiukan. En voinut olla huomaamatta että jotakin välkähti Hannan kasvoilla ja hetken sen hiukset näytti vaihtavan väriä siniseksi, mutta sitten ne pysyivätkin valkoisina. Kai se oli joku valoheijastus.

"Nyt tilataan pizzaa!" Joel ilmoitti ja nappasi puhelimen pöydältä. Ei kerennyt kulua edes sekuntiakaan, kun yläkerrasta kantautui ryminää.

"Mäki haluun pizzaa!" Jonathanin ääni huusi ja sitten me kuultiin miten sen rymisteli portaat alas.

Se tuli hiukset vettä valuvina olohuoneeseen, mutta sitten kun se näki Hannan niin sen suu loksahti vähän raolleen.

Kirjailijan kommentti:

Hei! Oon pahoillani että nää luvut on lyhentynyt kokoajan, yritän pitää näitä pitempinä. Oon myöskin pahoillani jos tää käy tylsäksi. Yritän keksiä jotain aihetta kokoajan kirjoittamiselle, jottei koko teksti ole pelkkää: Kävelin. Saavuin kotiin. Nukuin. Heräsin. Menin kouluun. Tulin koulusta. Tein läksyt.

Oon pahoillani kirjoitusvirheistä ja siitä jos aikamuoto vaihtelee. Yritän pitää aika muodon imperfektinä, mutta sitten saatan vahingossa vaihtaa aikamuotoa kesken tarinan. Olin myöskin epävarma että miten toi tekstiviesti laitetaan tonne tarinan sekaan, joten toivon että se on siellä edes jotenkin oikein. Yritän vältellä puhelujen ja tekstiviestejen kirjoittamista, koska oon aina epävarma miten ne kuuluu laittaa. Tällä ei nyt oo hirveesti lukijoita, mut kiitos silti, että ees jotkut jaksaa lukee tätä. Pus ja viettäkää kiva loppu päivä.

💭Vanileea💭