Myrkytetyt karamellit

Kummajainen

Takaisin Joelin näkökulmaan

"Mä lähen kävelylle", Jonathan ilmoitti.

"Kävelylle?" mä kysyin oudoksuen.

Jonathan liikkui harvoin ulos, eikä se muutenkaan tykännyt mistään tommoisista.

"Kaipaan omaa rauhaa", se totesi ja lähti.

Mä nyökkäsin ja annoin sen mennä.

"Mennäänkö käymään kaupassa?" mä kysyin Anthonilta.

Se virnisti mulle.

"Tekeekö mieli jotain erityistä?" se kysyi multa virnuillen.

"Yritätkö sä vihjailla jotain?" mä kysyin kohottaen kulmiani.

"Aattelin jos olisit halunnut ostaa korts...." se aloitti ja mun naama muuttui punaiseksi.

"Turpa kiinni", mä keskeytin sen nauraen.

Se virnuili mulle koko sen ajan, kun me mentiin laittamaan kenkiä.

Joo ehkä me voitaisiin ostaa kortsuja.
Jos Anthon niitä niin kovasti tarvitsee. Menkööt panemaan tyynyään, koska multa se ei ainakaan sais.

Kai.

Anthon katsoi mua huvittuneesti ja kun tajusin, että se osaa lukea mun ajatuksia, mun naama muuttui entistä punaisemmaksi.

Me lähdettiin ulos.

"Tiiätkö sä miks Jonathan halusi lähteä ulos?" mä kysyin, kun me käveltiin kohti kauppaa.

"Hmm.. Mä en osaa lukea sen ajatuksia", se sanoi miettiväisenä.

"Miten osaat sitten lukea mun ajatuksia?" mä kysyin.

"Meiän suvussa on sellanen juttu.." se mutisi ja katsoi maahan.

"No miten se toimii?"

"Tavallaan jokainen pystyy valitsemaan kerran kenen ajatuksia pystyy lukemaan ja sen jälkeen sitä ei pysty enää muuttaa. Siitä päätöksestä täytyy olla satavarma", se selitti mulle, katsoen maata edelleen.

"Sen lisäksi me saadaan tietää siitä valitusta ihmisestä asioita, kuten sen lempikarkit tai lempiväri. Ne ikäänkuin muistuu mieleen, kuin olisit kuullut ne joskus", se jatkoi.

"Mikset kertonu mulle aiemmin?" mä kysyin ja me pysähdyttiin.

Se kohdisti sen ihanan katseensa muhun.

"Mä pelkäsin sun suhtautumista. Keskiajalla meiän suvusta tapettiin monia, noituudesta syytettynä. Nykyään ihmiset vaan kohtelee meitä kummajaisina tai halveksuu", se totesi.

"Mä en voisi koskaan halveksua sua", mä totesin.

Se hymyili mulle.

Sitten se painoi huulensa hellästi mun huulille. Se tuntui hyvältä. Liian hyvältä.

Tavattoman hyvältä.

"Joel!" kuului yhtäkkiä huuto.

Irrottauduin Anthonista.

Näin Emilian harppovan meitä kohti.

"Miten Jonathan voi?" Emilia kysyi puuskuttaen.

"Ihan okei kai, se lähti lenkille", mä totesin.

"Eli se ei kertonut mihin se meni tai mitään?"

Mä pudistin päätäni ja Emilia näytti pettyneeltä.

"Miten niin?" mä kysyin.

"Yritin toitottaa sille että sen ainoo vaihtoehto on mennä vetää sitä kusipäätä turpaan, mutta en tiiä ymmärskö se", Emilia selitti.

"Aa no ei se sanonut ainakaan mitään", mä totesin.

"Mun pitää nyt kumminkin mennä vahtimaan Juliaa", Emilia sanoi ja vilkutti meille hyvästiksi.

"Mulla on outo olo", Anthon sanoi heti, kun Emilia oli häipynyt.

"Miten niin outo?" mä kysyin.

"Jokin on pielessä", se sanoi ja kyykistyi maahan.

Kyykistyin sen viereen.

"Pärjäätkö sä?" mä kysyin.

Se nyökkäsi.

"Jotain on tapahtunut", se sanoi vakavasti.

Mä uskoin sitä. Olihan se viimeeksikin ollut oikeassa.

Mun vatsanpohjaa kouraisi.

"Meiän pitää mennä takaisin", se sanoi ja sen ilme kertoi mulle enemmän kuin tuhat sanaa. "Nyt."

Me lähdettiin juoksemaan.

Mä juoksin minkä jaloistani pääsin. Mun kylkeen alkoi pistää ja happi loppua, mutta mä juoksin.

Mun jalat tuntuivat yhä heikoimmilta, mitä pidempään juoksin.

En voinut pysähtyä.

Huoli oli kasvanut liian suureksi mun sisällä.

Olikohan Jonathan kunnossa?

Me päästiin ovelle.

"Ehkä mä meen kattomaan ja sä ootat tässä", se ehdotti ja ennenkuin kerkesin väittää vastaan niin se meni sisälle.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se tuli takaisin, hiukset hohtavan sinisinä ja mä en tule koskaan unohtamaan sitä ilmettä sen kasvoilla.

"Mitä?" mä kysyin, kun se ei sanonut sanaakaan.

"Soita hätänumeroon", se sanoi ääni käheänä.

"Hätänumeroon?"

"112", se sanoi ja otti puhelintaan esiin.

"Mitä siellä on?" mä kysyin ja mun sydän tykytti.

Mitä oli tapahtunut?

"Soita nyt vain", se käski, mutta mä pudistin päätäni.

Mä halusin nähdä, mitä se oli nähnyt.

Mä pujahdin sen ohi ja ryntäsin sisään. Kun mä pääsin olohuoneeseen, niin mä ymmärsin, miksi se ei ollut antanut mun tulla sisään.

Mitään muuta mä en ymmärtänyt.

En yhtään mitään muuta.

Mä en ymmärtänyt, miten siinä oli käynyt niin.

Oliko se mun vika?

Mä en ymmärtänyt, miksen mä tehnyt mitään.

Mä en ymmärtänyt, miten niin pystyi edes käydä.

Mä en ymmärtänyt, miksi se ei enää hengittänyt.

Mä en ymmärtänyt, miten se saattoi tehdä itselleen niin.

Miten se pystyi hirttämään itsensä kattoon?

Enkä mä ymmärtänyt, etten mä ollut enää isoveli.

Mulla ei ollut enää pikkuveljeä.

Köysi oli kiedottu lampun ja mun pikkuveljen kaulan ympärille.

Sen alla oli tuoli, joka oli kaadettu kumoon.

Jonathan oli kalpea eikä se enää hengittänyt. Sen rinta ei kohoillut.

Se ei hengittänyt.

Se oli hirttänyt itsensä.

Koska Jonathanin eloton ruumis riippui katosta.

Mä tuijotin sitä ja mä en koskaan unohtaisi sitä näkyä.

Jonathan oli kuollut.

Jonathan oli kuollut.

Jonathan oli kuollut.

Se oli viimeinen ajatukseni, ennenkuin menetin tajuntani.

Jonathanin ruumis oli viimeinen asia minkä näin, ennenkuin ääriviivat sumeni ja pyörryin lattialle.

Jonathan oli kuollut.