Myrkytetyt karamellit

Anthon

Me katottiin Jonathanin kanssa loppuilta sen lempisarjaa ja mä hain meille pakkasesta suklaajätskiä.

Kesken yhden jakson meidän ovikello soi.

Mä tietysti menin avaamaan, vaikka Jonathan olisi halunnut mennä.

"Hei", Hanna tervehti heti, kun mä avasin oven.

"Mitä nyt?" mä kysyin puoliksi kuiskaten, ettei Jonathan kuulisi.

Se ei saisi missään nimessä tietää, että sen ihastus oli meidän ovella.

Se muuten todennäköisesti möyrisi sohvan alle koloon piiloon. Ei se sinne kyllä mahtuisi, koska sohvan ja lattian välissä on ehkä sentti. Se ei kuitenkaan estäisi sitä yrittämästä.

"Kerran oon jo tutustunut Emiliaan näin hyvin, niin työ on sun osalta tehty", Hanna sanoi hymyillen vinosti ja mun sydän hypähti mun kurkkuun.

"Näänkö mä siis nyt Anthonin?" mä kysyin yrittäen peittää innostustani. En ollut siinä kuitenkaan kovin hyvä, koska ihan tunsin miten kasvoni säteilivät.

"Se on kotona niin näytän sulle sen huoneen oven ja loput ei kuulu enää mulle", Hanna sanoi olkiaan kohauttaen.

Eli mun pitäisi jättää Jonathan tänne.
Mä emmin. Jonathan ei ollut mitenkään erityisen hyvässä kunnossa, mut kai se pärjäisi täällä hetken yksinään. Ei se tarvitsi lapsenvahtia kokoajaksi, jos se kuitenkin vain makasi sohvalla.

"Oota ihan hetki", mä sanoin Hannalle ja kävelin takaisin olohuoneeseen missä Jonathan katsoi keskittyneenä telkkaria.

"Kuka se oli?" se kysyi siirtämättä katsettaan ohjelmasta.

"Yks kaveri, haittaako jos meen käymään ulkona?" kysyin sujuvasti kuin meidän ovella ei olisi sen ihastus odottamassa mua.

"Ei", se sanoi ja jatkoi vain keskittyneesti ohjelman katsomista.

Musta tuntui niin hirveältä nähdä sen vähän turvonneet kasvot, joiden päällä oli jääpussi. Sen pää oli painettu tyynyyn ja olin antanut sille äidin pinkin pörrö viltin.

"Tarvitko jotain?" mä kysyin vielä varmistukseksi, kun se kauhoi suklaajätskiä suuhunsa suoraan purkista. Olin antanut sille päänsärkylääkkeen vasta vähän aikaa sitten, joten ei sille uuttakaan heti voi antaa.

Se pudisti päätään.

"Okei no äiti tulee kohta", ilmoitin ja kävelin takaisin eteiseen missä Hanna katsoi mua kärsimättömästi.

Päätin, että kyllä se hetken pärjäisi yksin ja laitoin mun kengät jalkaan.

Mun oli pakko nähdä Anthon. Vaan pakko.

Astuin Hannan seuraan ulkoilmaan miettien, olisiko pitänyt ottaa takki.

Se oli kuitenkin liian jo myöhäistä meidän lähtiessä kävelemään.

Mun lämmin hengitys päästi höyryä kylmään ilmaan. Valkoinen höyry jäi ilmaan hetkeksi leijailemaan, kunnes se haihtui pois.

Pienenä oli niin kivaa kuvitella olevansa tosi kova ja sen olevan tupakkan savua, mut nykyään se ajatus vain ahdisti.

Se ahdisti sen takia, että ilma oli oikeasti kuin tupakan savua. Sitä vedettiin sisälle ja puhallettiin ulos. Sitä vedettiin syvälle keuhkoihin, vaikka se oli tappavaa ainetta.

Se aiheutti tuskaa ja särkyä, mutta sitä ei vain voitu lopettaa.

Ja jos voidaan niin joko meistä tulee vahvoja tai sitten heikkoja, koska siihenhän me alunperin sorruttiin. Ei olisi koskaan pitänyt sortua, mutta ehkä se ei ollutkaan oma vika.