Myrkytetyt karamellit

Mihin nyt?

Mä katselin ympärilleni, mutta kaikki näytti sumuiselta. Epätodelliselta.

Mun korvissa vinkui ärsyttävä ääni.

Anthonilla oli puhelin korvallaan, sen suu liikkui. Ihan kuin sen suusta ei olisi tullut ollenkaan sanoja. Mä en kuullut mitään muuta, kuin sen vinkuvan äänen.

Mun jalat tuntui raskailta. Mua pyörytti, oksetti.

Tuntui kun katselisin tapahtumia kauempaa, kuin en olisi itse kokonaan läsnä. Unenomainen tunnelma leijaili eteisessä.

Anthon tuli mun eteen, se oli lopettanut puhelun.

Mä tuijotin sen huulia, kun se sanoi jotain.
Sillä oli täyteläisen näköiset huulet.

Mä en tiennyt mitä se sanoi. Voimakas vinkuva ääni vain suureni ja suureni.

Mun päähän sattui, mua huimasi.

Tömähdin lattialle istumaan ja tuijotin äidin elotonta ruumista.

Aika hassua.

Äkkiä mun teki mieli alkaa nauramaan.

Anthon kumartui mun eteen ja sen huulet liikkui kun se puhui. Se näytti huolestuneelta.

Mä en vastannut sille.

Vinkui ja vinkui. Se ei olisi kuullut mun ääntä sen läpi. Mä taisi pyörtyä, koska kaikki sumeni.

Kun mä avasin mun silmäni niin Anthon oli kumartunut mun ylle kulmat kurtussa.

"Ooks sä kunnossa?" se kysyi ja mä kuuntelin, jatkuiko se vinkuva ääni yhä.

Ei se jatkunut.

Mä nousin hitaasti istuma-asentoon ja pudistin päätäni.

"Apu tulee kohta tänne", Anthon sanoi.

Se oli oikeassa, ei meidän kauaa tarvinnut odottaa kun meidän taloomme jo parveili väkeä. Sosiaalityöntekijä, poliisit, ambulanssi. Paljon ihmisiä.

Mä vastailin kysymyksiin, kuten missä mun isä oli, kuinka vanha olin tai mikä mun nimi oli.

Sosiaalityöntekijä otti yhteyttä mun isään ja ne sopi, että isä muuttaisi takaisin suomeen ja vielä tänne samaan kaupunkiin.

Koska äiti ei ollut yksinhuoltaja, vaikka isä asuikin Espanjassa.

Niiden mielestä mun elämässä on ollut liikaa traumaattisia muutoksia, joten Espanjaan muuttaminen olisi kuulemma liikaa mun henkiselle hyvinvoinnille.

Sen lisäksi mun pitäisi kuulemma alkaa käymää terapiassa toipumassa mun 'menetyksistä.'

Kaikki tuntui edelleen sumuisalta.
Epätodelliselta.

Äidin ruumis vietiin.

Sosiaalityöntekijä selitti jotain siitä, että isä ehtii tänne vasta huomenna.

Mua ei hirveemmin kiinnostanut.

Tuijotin eteisen lattiaa.

Anthon ehdotti, että mä voisin tulla niille yöksi ja sosiaalityöntekijä vaati Anthonin vanhempien numeron, päästä käymään vielä tänään ja sen jälkeen se soitti mun iskälle ja kysyi vielä tältäkin.

Lopulta se sitten kävi.

Mä pakkasin mun kamat, jotta voisin huomenna isän tullessa vain hakea ne täältä. Anthon auttoi mua survomaan tavaroita pahvilaatikoihin ja ottamaan seiniltä kuvia irti.

Yhdessä kuvassa olen minä ja Emilia hymyilemässä kameralle.

Syytinköhän mä vieläkin Emiliaa?