Myrkytetyt karamellit

Jonathanin hautajaiset

Mun jaloissa ei ollut mitään vakavaa, vain muutama haava. Nekin oli aika lailla vain pintanaarmuja, eli ei mitään sen syvempää.

Me siis selvittiin säikähdyksellä, niinkuin asia ilmaistiin.

Aika lailla ihme, ottaen huomioon että mä oikein pompin niitten lasinsirujen päällä.

Siitä oli kaksi viikkoa.

Mä pystyin jo kävellä normaalisti ja Anthon jopa antoi mun tehdä niin.

Se kyllä katsoi mua kokoajan tarkasti, kuin odottaisi milloin rikon vuorostani lautaset ja hypin niiden päällä.

Me ei oltu vieläkään selvitetty Jonathanin kiusaajia tai sen puhelimen salasanaa.

Mä olin yrittänyt vaikka mitä, muttei mikään niistä ollut oikein.

Mä olin pohtinut ja pohtinut, mutten saanut päähäni mikä voisi olla sen salasana.

"Eikö sun pitäisi välillä käydä kotonakin?" mä kysyin Anthonilta, mutta se pudisti mulle päätään.

Se oli ollut täällä kokoajan Jonathanin kuoleman jälkeen. Se oli nukkunut mun vieressä ja rauhoitellut mua, kun mun on tehnyt mieli hakkaa seinä palasiksi.

"Puhutaan tästä myöhemmin", se totesi.

Mä katsoin sitä pukua, joka me oltiin vuokrattu mulle.

Anthon suuteli mua hellästi otsalle.

"Kyllä se siitä", se sanoi, kun laittoi mustat vaatteet yllensä.

Sillä ei ollut pukua, mutta sillä oli mustat farkut ja musta kauluspaita.

Ne näyttivät oudoilta sen päällä, varsinkin kun sen hiukset oli kirkkaansiniset.

"Mä en halua mennä sen hautajaisiin", mä mutisin ja katsoin sitä mustaa pukua.

"Jonathan haluaisi että sä menet", Anthon vetosi ja mä vedin syvään henkeä.

Mä kyllä pystyisin tähän. Jos en itseni, niin Jonathanin takia.

Välittämättä Anthonista, joka oli kahden viikon sisällä päässyt aika monestikkin seuraamaan mun vaatteiden vaihtoa, mä vaihdoin normi vaatteet pukuun.

"Tää näyttää oudolta mun päällä", sanoin ja katsoin itseäni huoneeni kokovartalopeilistä.

"Sä näytät hyvältä kuten aina", se vakuutti mulle.

"En mä kyllä koskaan aatellut joutuvani Jonathanin hautajaisiin näin pian.." mä sanoin.

Mä en ollut vieläkään itkenyt. Enkä mä ollut vieläkään kunnolla hyväksynyt, että se oli kuollut.

Äiti nykyään ryyppäsi kaiket päivät, mut tällä hetkellä se oli selvinpäin.

Se ei ollut edes ihmetellyt mihin lasit olivat kadonneet, tosin, ei se hirveästi kotona ollutkaan enää.

Mun ja äidin välit olivat jäätävät.

Sen mielestä Jonathanin kuolema oli mun syytä.

Pöyhin mun sotkuista tukkaani, jotta se näyttäisi edes hiukan paremmalta.

"Ootko sä valmis?" mä kysyin Anthonilta ja se nyökkäsi.

Me lähdettiin kävelemään kohti hautausmaan kappelia.

Mä istuin sisällä Anthonin viereen.

Nojasin sen olkapäähän.

Mä en kuunnellut papin sanoja, kun se saarnasi jotain.