Myrkytetyt karamellit

Vaahtokarkkeja

Takaisin Joelin näkökulmaan.

Mä olin juuri koputtamassa niiden ulko-oveen kun se aukesi.

"Mä tiedän missä Jonathan on", Anthon totesi ja sulki oven perässään.

"Kiitos", mä puuskahdin helpottuneena. Vielä oli toivoa.

Mä lähdin seuraamaan sitä kun se kulki mun edellä. Se oli ilmeisesti odottanut mua, koska sillä oli kengätkin jo jalassa.

"Mä en tienny keneltä muulta mun ois pitänyt pyytää apua", mä sanoin niiskaisten.

Tunsin oloni hirveäksi. Miten pystyin sanoa Jonathanille niin? Jos sille oli sattunut jotain, niin se oli mun vika. Miten mä voisin elää sen syyllisyyden kanssa?

Anthon ei vastannut mulle. Se otti mua hellästi kädestä ja mun mieliala koheni pikkuisen. Sen hiukset olivat edelleen siniset.

"Miten sun hiukset vaihtaa väriä?" mä kysyin uteliaasti, kun me edettiin tien reunassa.

"Sukuvika", se sanoi olkiaan kohauttaen ja sen silmissä ei ollut sitä tyypilistä pilkettä.

Oliko sillä jotain omia ongelmia, vai oliko sekin huolissaan Jonathanista?  Tosin, miksi sitä Jonathan kiinnostaisi?

"Mistä ne värit sitten tulee?" mä jatkoin kyselyä uteliaasti.

"Mielialan mukaan", se vain totesi äänensävyllä, joka kertoi mulle ettei se halunnut puhua siitä enempää.

Mitäköhän sininen väri tarkoitti? Ei se ainakaan iloista voinut tarkoittaa. Olikohan musta iloinen? Mut miksi sen hiukset vaihtuivat valkoisiksi siellä tammen alla?  Mitä jos valkoinen oli vaikka kuvotus? 

Me saavuttiin metsään ja mä yritin parhaani mukaan edetä nopeasti. Meidän olisi pakko löytää Jonathan mahdollisimman nopeasti, ennenkuin ilma alkaisi kylmettyä ja aurinko laskisi. Me kerettiin kävellä hetki kun mä huomasin maassa makaavan jätkän.

"Jonathan!" mä huusin ja se ei reagoinut.

En jäänyt odottamaan.

Mä juoksin sen luokse, päästäen Anthonin kädestä irti.

"Mä oon niin niin pahoillani", mä sanoin kun pääsin sen luo, mutta se vain tuijotti ylöspäin.

Se näytti vähän kuolleelta, mutta kuitenkin se hengitti. Se veti ilmeettömänä syvään henkeä ja puhalsi sitä ulos. Yhä uudelleen ja uudelleen.

"Pääsenkö mä taivaaseen", se kysyi värittömällä äänellä ja mä melkein aloin itkemään.

"En mä päästä sua vielä", sanoin päättäväisesti.

Kuulin askelia kun Anthon käveli mun viereen.

"Me ei päästetä sua vielä", Anthon korjasi, painottaen ensimmäistä sanaa.

Mun sydän suli. Mitä toi nyt sitten tarkottikaan, niin mun ei tarvisi kestää tätä yksin.

"Sä et voi jäädä siihen makaamaan", Anthon totesi kulmiaan kurtistaen, mutta Jonathan ei vastannut.

"Jaksatko pitää kiinni jos mä otan sut reppuselkään?" mä kysyin mutten saanut vastausta.

Katsoin Anthonia epätoivoisena. Miten me saataisiin se takaisin kotiin?

"Ota sä sen yläruumista kiinni, niin mä pidän sen jaloista", Anthon ehdotti.

Me nostettiin varovasti Jonathan ylös, mutta se ei reagoinut mitenkään. Koko sen vaivalloisen ja rankan matkan, se vain tuijotti hiljaa ylöspäin.