Bad liar 2//IN FINNISH

5. Luku

Katson positiivista raskaustestiä ja yritän jotenkin sisäistää tuon juuri näkemäni kuvan. Siristän hiukan silmäni ja mietin, että mitä vastata. Miten minun pitäisi reagoida? Äiti ja isä ovat helvetin vanhoja. Tai no ei ehkä kumminkaan, mutta tämä on vaan niin outoa. Äiti on sanonut, että hän ei halua enää lapsia. Isä on oikeastaan sanonut ihan samaa, mutta tässä sitä silti ollaan. Tuosta vaan voi olettaa, että tämä oli vahinko.

"Oletko sinä raskaana?" Minun on kumminkin pakkoa kysyä, vaikka tuo kuva kertoo minulle aivan kaiken. En voi kumminkaan olla miettimättä olisko tuo jonkun sukulaisen testi. Se ei kumminkaan käy yhtään järkeen. Äiti ja isä olisivat vaan kertoneet siitä. Nyt he näyttivät testin tuossa ja vielä aiemmat kuvat päälle. Ei tässä ole mitään muita vaihtoehtoja.

Lasken katsettani hiukan alaspäin äidin mahaan ja katson sitä hetken aikaan. Nyt vasta käy järkeen, että miksi äiti on niin usein käyttänyt löysiä vaatteita. Kun katsoo oikein tarkasti, niin näkee, että maha pyöristynyt. Ei mitenkään paljoa, mutta niin on joka tapauksessa käynyt.

"Jo viidennellä kuulla." Äiti sanoo ja minun silmäni pyöristyvät. Hän on jo yli puolen välin! Ja siis miten ihmeessä tämä on mahdollista? Siis mitä täällä oikeasti tapahtuu? Äiti on noin pitkällä, eikä minulla ole ollut mitään ideaa koko asiasta.

"Saadaanko me pikkuveli?" Veljeni kysyvät ja hymyilevät oikein leveästi.

"Tai pikkusisko. Emme vielä tiedä." Äiti sanoo ja vilkaisee minun vieressä istuvaa isää. Isä näyttää varsin ahdistuneelta. Hän ei sano mitään, vaan tuijottaa näytöllä olevaa kuvaa.

"Minä käyn nopeasti tuolla." Isä sanoo yhtäkkiä ja nousee pystyyn. Hän häviää olohuoneesta, ennen kuin kukaan kerkeää sanoa yhtään mitään. Me kaikki jäämme katsomaan hänen peräänsä hämmentyneenä, mutta se ei kestä pitkään. Pikkuveljeni rupeavat heti kyselemään äidiltä kaikkea, mutta minä en keskity siihen ollenkaan.

Nousen nopeasti ylös ja poistun olohuoneesta. Oletan isän menneen heidän makuuhuoneeseen, joten suuntaan sinne. Huomaan olevani oikeassa, kun näen isän istuvan sängyllä. Kädet lepäävät hänen sylissään ja hän tuijottaa kiinteästi niitä. Huoneessa ei ole verhoja auki, mutta kattolamppu on päällä, vaikka se kylläkin näyttää olevan vaihdon tarpeessa.

Kun astun kunnolla huoneeseen, niin isä huomaa minut. Hän nostaa katseensa nopeasti minuun, mutta ei sano mitään. Hän ei katsokaan minua montaa sekuntia pidempään, vaan laskee katseensa takaisin käsiinsä.

"Etkö sinä ole iloinen?" Kysyn hyvin hiljaisella äänellä ja istahdan sängylle hänen viereen. Isällä ei mene montaa hetkeä, kun hän jo pudistelee päätään hädissään.

"Olin ensiksi hämmentynyt ja nyt minulla on vaan outo olo. Kyllä minä olen iloinen. Minä vaan....", isä aloittaa, mutta ei nähtävästi tiedä mitä sanoa. Tai miten sanoa koko asia. "Minä toivon vaan niin kovasti, että se on tyttö."

Ensiksi minä en ihan ymmärrä. Minulle kumminkin valkenee. Hän haluaa sen minun takia. Olenhan minä hänen lapsensa, mutta en biologisesti. Olen aivan varma, että isä haluaa biologisen tyttären.

"Silloin kun äitisi odotti sinua, niin pystyin miettimään vaan sitä meidän tilannetta. Minä rakastin äitiäsi ihan helvetisti ja rakastan edelleen. En antanut minkään sellaisen tulla meidän tielle. Eihän me oltu silloin edes virallisesti yhdessä, kun se kaikki tapahtui. Minä kumminkin mietin, että miten ihmeessä minä voisin rakastua tai kiintyä sinuun, kun tiedän, että et ole minun biologinen lapsi. Et ole minun lihaa ja verta."

Isä pitää pienen tauon ja vetää syvään henkeä. Minä teen samoin ja yritän taistella tulevia kyyneleitä vastaan. Isä ei ole koskaan avautunut minulle kunnolla. Me ollaan isän kanssa aina vitsailtu toisillemme tai jotain vastaavaa. Ei koskaan mitään tälläistä.