Bad liar 2//IN FINNISH

34. Luku

Pudistelen vain päätäni. En tällä hetkellä saa tehtyä mitään muuta. Kyynelet valuvat poskiani pitkin, kyynel toisensa perään. Tuntuu niin uskomattomalta asialta, että äiti olisi salannut tälläisen asian isältä melkein kaksikymmentä vuotta. Ja myös minulta. Miten hän on pystynyt siihen?

"Sinä vitsailet. Sinun on pakko. Tuo ei voi olla totta. Sinä et voi väittää, että ihminen kenet olen tuntenut koko elämäni isäni parhaana ystävänä ja setänäni, onkin minun isäni."

"Olen pahoillani, Ava", äiti sanoo, joka saa minut melkein haukomaan henkeäni.

"En voi uskoa tätä", sanon ja nousen ylös. Juuri samaan aikaan ovelta kuuluu ääntä. Veljieni hiljaiset äänet kuuluvat olohuoneeseen. En nyt jaksa edes hirveämmin kiinnittää huomioita siihen, että he ovat todella hiljaa.

Äiti katsoo minua nopeasti, mutta siirtyy sitten katsomaan kuinka isä kävelee kopan kanssa olohuoneeseen. Isä huomaa aika nopeasti meidän molempien naamat, jolloin hänen ilmeensä muuttuu huolestuneeksi. Pikkusiskoni näyttää nukkuvan sikeästi. Isä laskee hänet sohvalle, mutta ei tietystikkään ota häntä pois siitä, että ei herätä.

"Mitä täällä on tapahtunut?"

"Sinähän et mene huomenna töihin, joten lainaan autoasi", sanon vastaamatta hänen kysymykseensä. Ei ole minun tehtäväni kertoa isälle mitään. Toivon että äiti kertoaa hänelle, koska minä en halua valehdella isälle tälläisestä asiasta. En pysty katsomaan häntä edes silmiin. Minua kuitenkin pelottaa todella paljon, että miten isä reagoi. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

"Julia?" Kuulen isän äänen vielä kun vedän kenkiä jalkaani. Nappaan nopeasti vain takin ja avaimet matkaani. Menen nopeasti ulos, että kukaan ei kerkeä tulla sanomaan minulle mitään. Ja vaikka pääsenkin autoon turvallisesti, niin en lähde vielä minnekkään. En edes käynnistä autoa.

Jään tuijoittamaan tuulilasistaa ulos. En voi enkä edes halua enää pidätellä itkua. Äskeinen kyyneleiden valutus ei ole mitään tämän itkun rinnalla. Minä vain olen niin kyllästynynt itkemisen ja kyyneleiden vuodatukseen. Tunnen itseni joksikin Elena Gilbertiksi.

Hetken aikaa minä vain itken ja yritän rauhoitella itseäni. Kun olen saanut rauhoitettua sen verran, että näen eteeni ja pystyn ajamaan, niin käynnistän auton ja peruutan pihasta pois. Etsin radioista jonkin hyvän kanavan, mutta hyvä musiikkikaan ei tuo minulle yhtään parempaa mieltä. Musiikki on oikeastaan minulle juuri se juttu, joka auttaa. Edes jollain tavalla.

Juuri nyt toivoisin Jaydenin olevan täällä. Toivoisin hänen halaavan minua ja kertovan, että kaikki tulee vielä järjestymään. Niin ei kuitenkaan ole. Minä en edes tiedä missä hän on. Luulisin ainakin että jossain Aasiassa.

Jaydenia ajatellessa matka menee yllättävn nopeasti. Pian pysäköinkin auton jo tutuksi tulleen kerrostalon pihaan. Hengitän syvään ja otan turvavyön pois. En siitäkään huolimatta liiku vielä minnekään. Tuijotan kuskin puoleisesta ikkunasta pihalle, ja annan kuumien kyyneleiden valua poskillani.

Tunnun olevani täysin omissa ajatuksissani, mutta kun kuulen koiran haukuntaa kadulla, niin tajuan nousta autosta ulos. Tunnustelen hupparin taskua ja totean puhelimeni onneksi olevan siellä. En tiedä mitä olisin tehnyt jos se olisi jäänyt kotiin, vaikka siitä kohta loppuukin akku.

"Ava? Mitä sinä teet täällä?" Kuulen tutun äänen, joka saa minut kääntämään päätäni ja lyömään oven kiinni. Vaatteista ja hiestä päätellen Kyle on juuri tullut lenkiltä. Hän huomaa naamani nopeasti, joka saa hänet huolestuneen näköiseksi. "Mitä on tapahtunut?"

Siirrän katseeni jalkoihin, koska en saa sanoja suustani. Minun muistaakseni en ole edes kertonut Kylelle tästä kuviosta.

"Ava?" Kyle toistaa ja kuulen hänen tulevan lähemmäksi minua. Huomaankin pian toisten kenkien tulevan omieni viereen. Silloin nostan katseeni häneen ja nähdessäni Kylen silmät, puhkean itkuun. Nojaudun häntä vasten ja kierrän käteni hänen ympärilleen.