Bad liar 2//IN FINNISH

32. Luku

A/N: Mulla on ollu tässä nyt vähän hankaluuksia tuottaa sisältöä tänne. Se kyllä todennäkösesti johtuu siitä, että oon niin innoissani tulevasta tarinasta, joka tulee tässä syksyn mittaan tänne Wattpadiin. Ajattelin ilmottaa siitä näin etukäteen.

Tähän tarinaan oon kyl saanu lisää puhtia eli mitään pitkiä taukoja ei oo luvassa. Tää tarina alkaa muutenki olee jo niin lopussa.

Tuun varmasti ilmottelee, kun julkasen mun uuteen tarinaan ensimmäisen luvun, mutta siitä sitten myöhemmin lisää.

Nyt mukavia lukuhetkiä!

****

Vaihdan asentoani jälleen tässä todella epämukavassa tuolissa, jossa en tunnu saavan yhtään hyvää asentoa. Mitenkään ei ole hyvä olla. Ei vaikka minä kuinka yritän.

En vain kestä tätä odottamista. En halua nähdä sitä kuinka lääkäri kävelisi surullisen näköisenä meitä kohti. Ei niin voi tapahtua. Ei äiti voi jäättää minua. Ei hän voi jättää veljiäni tai isää. Se ei voi olla vaihtoehto.

Olemme odottaneet tässä ikuiuuden että joku tulisi kertomaan jotain. Jo sairaalaaan tultuani äiti oli viety hätäsektioon. Ei se oikeasti voi kestää näin pitkään, ellei uutiset ole huonot. Pääni tuntuu ihan kohta räjähtävän. Tämä odottaminen repii minut palasiksi ja niin myös isän. Hän ei ole sanonut paljon yhtään mitään. Hän on aina välillä pysäytellyt käytävällä kulkevia lääkäreitä ja hoitajia, joilla ei oikeasti ole mitään tietoa äidin tilasta.

Isä vain haluaa epätoivoisesti vastauksia.

Onneksi pojat eivät ole täällä. Minä jouduin hakemaan heidät koulusta, ja tietysti molemmat piti viedä eri kavereiden luo. Selitin heidän kaverien vanhemmille nopeasti tilanteen ja he lupasivat laittaa pojat huomenna kouluun. Huomenna me kaikki olemme paljon viisaampia. Heillä ei onneksi ole mitään hajua, että mitä nyt on meneillään.

"Tässä", Kyle sanoo ja ojentaa minulle paperisen mukin. Otan sen käteeni, mutta en vastaa mitään. Tuntuu kuin suustani ei lähtisi yhtään mitään sanoja. Eikä minua nyt edes kiinnosta, että olenko minä jotenkin todella töykeä, jos jätän kiittämättä.

Kyle ojentaa isälle kahvia, joka tajuaa kiittää siitä. Minä käännyn katselemaan kuumaa kaakaota, joka lämmittää kivasti käsiäni. En tiedä olenko ainut täällä kenen kädet tuntuvat olevan täysin jäässä. Minulla on muutenkin todella kylmä.

Mikään ei nyt ole hyvin.

Päässäni pyörii edelleen se kamala hetki, kun olin isän kanssa puhelimessa. Rupesin itkemään ja sanoin tulevani mahdollisimman nopeasti - heti kun olin vain hoitanut pojat. Äiti oli viety toiseen sairaalaan, joten Kyle heitti ensin pojat ja sitten minut tänne. Hän ei suostunut lähtemään kotiin, vaikka kehotinkin häntä tekemään niin. Hän tuli tänne minun kanssani. En voi olla ajattelematta, että miten hyvän isän nämä lapset tulevat saamaan.

Minua ei kyllä nyt yhtään harmita, että tuolla käynnillä ei keritty tehdä mitään. Kyllä sitä voi varata uuden ajan. Äiti ja pikkusiskoni menevät tällä hetkellä kaiken edelle.

Vilkaisen seinällä olevaaa kelloa, joka menee ärsyttävän hitaasti eteenpäin. On mennyt vain viisi minuuttia siitä kun viimeksi katsoin sitä.

"Kyllä kaikki tulee järjestymään, Ava. Tavalla tai toisella", Kyle sanoo ja tunnen kuinka hän tarttuu toisesta kädestäni kiinni. En ensiksi reagoi siihen millään tavalla, koska jään vain miettimään hänen sanojaan. Sitten lopulta minä kuitenkin käännyn katsomaan häntä, ja uskallan hymyillä takaisin vaikkakin hiukan surullisesti.

"Minä todella toivon niin", sanon ja joudun niistämään, koska olen vuodattanut kyyneliä niin paljon. Kaikki ne kyyneleet ovat nyt kuivuneet poskilleni, ja hirveä väsy on iskenyt minulle. Voisin nukahtaa tälle penkille ihan hyvin, mutta en halua nukkua.