Finally&Forever

21. "Ei jumalauta Niko"

Niko

"Hei Niko! Lähetäänkö jo? Vai haluuks sä jäädä vielä?" Kohotan katseeni Eemilin, joka on kävellyt seisomaan viereeni. Olen jäänyt juttelemaan Hillan kanssa ja juttu luistaa yllättävän hyvin.

Vilkaisen kelloa puhelimestani. "Se on vasta ykstoista", kummastelen, katsoen häneen ylöspäin.

"Joo tiiän, mut mua ainakin vähän väsyttää. Ja ehkä mun ei kannata järkyttää iskää sen enempää. Ei mitään, voin mä yksinkin mennä. Pidä hauskaa-" Eemil katsoo Hillaa kulmat kurtussa.

"Hillan", tyttö täydentää lauseen.

"Hilla? Okei Hilla kiitti. Niin pidä hauskaa Hillan kanssa. Nähään ehkä huomenna", hän nyökkää ja lähtee verkkaisesti kävelemään poispäin.

"Voi jumalauta", huokaisen silmiäni pyöräyttäen ja nousen ylös. "Oota Eemil, kyl mä tuun", huikkaan ottaen hänet kiinni. Toinen näyttää heti tyytyväisemmältä, muttei sano mitään. Nyökkää vain uudelleen ja lähtee nyt kävelemään ramppia alas maankamaralle. Hän nappaa scoottinsa ja itse hyppään pyöräni selkään.

"Tuutko sä meille vai?" Eemil kysyy meidän ollessa jo melkein puolimatkassa.

"Joo? Enkö mä voi?" kurtistan kulmiani. Ajan hitusen normaalia hitaammin Eemilin pysyessä kiitettävästi kannoilla.

"Ei en mä sitä. Kiva vaan. Toivotaan ettei iskä herää, tai Elmiina. Mennään ikkunasta. Jätin sen raolleen ennen lähtöä."

"Siinä vasta stradegia", virnistän.

"Strategia", Eemil korjaa, johon pyöräytän taas itsekseni silmiäni.

Talon valot ovat pimeänä, se on meidän kannaltamme parempi kuin hyvä. Kierrämme talon taakse ja Eemil vetää ikkunan edeltä auki. "Auta", hän kuiskaa. Teen käsistäni jalustan, mille Eemil astuu olkapäästäni tukea ottaen ja kapuaa ikkunasta sisään työpöydälleen. Hän avaa ikkunaa varovasti lisää kaihtimien päästäessä pientä kolahtelevaa ääntä sen sisällä ja vetää minut sisään.

"Sini on sitten tossa seinän takana", toinen taas sihahtaa ja kiirehtii lukitsemaan huoneen oven. Riisun lippalakkini ja jätän sen Eemilin pöydälle.

Huone on hämärä. Vain ikkunan takaiset keltaiset katuvalot tuovat kaukaista sävyä huoneeseen.

"Miks sä halusit lähtä niin aikasin? Yleensä sä jäät mielelläs aamuyöhön asti", kuulen itseni kysyvän.

"Miten niin? Halusin vaan kotiin", poika kävelee vaatekaapilleen ja vetää samalla hupparinsa ja sen alla olevan valkoisen t-paitansa päänsä ylitse.

Kurtistan kulmiani pojan paljaalle selälle. "Säkö halusit kotiin, johon on majoittunut kaks ylisuurta karhukaista putkikasseineen? Enpä usko", naurahdan vaivaantuneesti, silmäillen ystäväni olkapäitä ja selkää, jonka leveyttä ja lihasmassaa en usko panneeni aiemmin merkille.

Sitten hymyilen kiusoittelevasti.
"Jätkä oli mustasukkanen ku puhuin Hillalle", sanon ärsyttävällä äänellä.

"Mitä vittua? Enkä ollut", Eemil kääntyy vaatekaapillaan minua päin.

"Koska sä salaa tykkäät musta, muttet uskalla myöntää sitä, koska mä oon sun ainoa hyvä kaveri ja pelkäät et kaikki menee pieleen, jos sanot yhtään mitään", selitän nopeasti katse singoten kattoon, pudoten itsekin melkein kärryiltä.