Finally&Forever

12. "Me ei olla Englannissa"

Niko

Pyöräilen viivytellen Rasmuksen taloa kohti. Eemil oli suostutteluni jälkeen kysynyt osoitteen Samuelilta, kun en itse ollut viitsinyt.

Välini Samueliin ovat olleet myös hieman viileämmät kuin normaalisti, koska hän seisoo vakaasti Rasmuksen rinnalla ja on valmis puolustamaan tätä tilanteessa kuin tilanteessa.

Matka Eemililtä ei ole kovin pitkä, mutta luo parin kilometrin silmukan kotimatkaani.

Tervehdin kohteliaasti vanhaa naista, joka astuu ovesta juuri kun olen aikeissa painaa summeria. Livahdan tämän ohitse ja etsin Liikaojan eteisen nimitaulusta. Kävelen raahustaen kiviportaat ylös toiseen kerrokseen. Seison hetken käytävän päässä tuijotellen oven nimikylttiä. Pureskelen hermostuneesti poskeni sisäpintaa, käyden läpi suunniteltuja repliikkejäni.

Nyt Niko, ole mies.

Pudistelen päästäni kaikki pahaaenteilevät ajatukset ja painan ovikelloa. Kuulen sen pirahtavan asunnossa. Alan tosissani toivoa, ettei ketään ole kotona.
Koko kehoni jäykistyy entisestään, kun kuulen kiiruhtavat askeleet oven takaa.

Ovi aukeaa ja sen raosta kurkistaa vaaleatukkainen poika. Hän katsoo minua kysyvästi.
"Öm, hei. Onko Rasmus kotona?" kysyn katkonaisesti.

"Joo, hetki. Rasmus, sua kysytään!" Oskariksi vihdoin tunnistamani poika huutaa asuntoon. Toiset askeleet kaikuvat asunnosta ja pysähtyvät käytävän päähän. Rasmuksen huomatessa minut, hänen kasvonsa valahtavat kauhistuneeksi.

"Moi", heilautan hänelle vaivaantuneesti kättäni, yrittäen vääntää kasvoilleni jotain hymyn kaltaista.

Oskari siirtelee katsettaan minun ja Rasmuksen välillä. Sitten hän kohuttaa olkiaan ja poistuu suuntaan, josta Rasmuskin oli ilmaantunut.

"Tuu vaan sisään", Rasmus sanoo varovasti, jolloin astun kynnyksen yli oven takaani sulkien.

Toinen johdattaa minut huoneeseensa.

"Sä oot näköjään tehnyt taas jotain hiuksillesi", sanon silmäillen tämän sinertävän violettia hiuspehkoa. Myönnän, että pääsyynä huomion tekoon on saada jännittynyt tunnelma väliltämme rakoilemaan. Rasmus vain nyökkää.

En missään nimessä ole hyvä sosiaalisissa tilanteissa ja tiedän Rasmuksen olevan samassa jamassa.

"Miks sä tulit?" Hän rohkaistuu kysymään. Nielaisen ja alan raaputtamaan kynsinauhaani.

"No siis, mä oon ollut aika paskamainen frendi nyt viimeaikoina." Sanon katsomatta toista silmiin. Toinen taas vain nyökkäilee. "Mut mä oon nyt vähän miettinyt. Mä- se on tyhmää. Siis se et mä oon tyhmä. Ei se et sä oot-", alan änkyttää huomatessani puheideni olevan sitä luokkaa, että ne saattaa helposti ymmärtää väärin.

"Siis sä pyydät anteeksi vai?" Rasmus tuntuu saavan äänensä takaisin, ja se tuleekin ulos melko jämäkästi.

"Joo mä oon pahoillani", raavin niskaani.

En ole pyytänyt anteeksi muilta, kuin joskus lapsena Helmiltä äidin käskystä haastettuani turhaa riitaa tämän kanssa, ja jonkun pienen kinan takia Eemililtä joskus kauan sitten.

"Mistä tarkalleen ottaen?" Toinen asettaa kätensä puuskaan rintaansa vasten.

"No kun, ei sen- sen pitäis vaikuttaa siihen, ollanko me kavereita vai ei ja multa on joo aika vitun paskasti tehty alkaa vältellä sua sen takia, kun eihän se ees liity muhun." koetan katkonaisesti muistella asioita, joita Eemil oli vielä sanellut minulle sanottavaksi ennen lähtöäni.