Finally&Forever

22. "Morning"

Niko

Herään väsyneenä. Olo ei läheskään ole pirteä ja uuteen päivään janoten heräävä. Olo on tunkkainen.
Tunnistan Eemilin huoneen. Näkökulma on eri. En makaa sängyn jalkopäässä, kuten normaalisti.

Muistot edellispäivästä vyöryvät ryminällä mieleeni kristallin kirkkaina ja hienoisen tupakansavun huuruisena.
Hengitykseni jää puolitiehen, kun tajuan Eemilin makaavan selkäni takana. Muistan kaiken.

Saatana.

Nousen ylös rauhallisen panikoiden herättämättä toista. Kerään vaatteeni lattialta ja revin ne päälle niin nopeasti kuin hätäännykseltäni kykenen.
Katson Eemilin nukkuvia kasvoja, muutamasta kohdasta punoittavat kaulaa ja paljasta ylävartalon.

Vittu.

Vilkaisen omaa ulkomuotoani peilistä ja pitkä liuta kirosanoja vain jatkaa virtaamista pääni sisällä.

Näen ikkunasta oranssin pinkin taivaanrannan ja auringon vasta nousemassa taivaalle. Kurtistan kulmiani ja löydän puhelimeni lattialta. Puoli viisi aamuyöstä.

Samperi.

Kerään loputkin tavarani ja työnnän lippiksen päähäni. En missään nimessä jää odottamaan ystäväni havahtumista, vaan painan ovenkahvaa varovasti alas. Saan kuitenkin kirota melkein ääneen, oven ollessa edelleen lukossa. Ryntään työpöydän luo ja löydän ylimmästä laatikosta perinteisen harmaan avaimen, joka tuntuu kylmältä sormieni välissä.

Hipsin olohuoneen lävitse ja olen saada sydänkohtauksen kuullessani äänen.

"Morning", karhea tytön ääni sanoo keittiöstä venytellen jokaista tavua. Se tuo minulle ensimmäisenä mieleen Georgen ikonisen vuorosanan Harry Potter ja kuoleman varjelukset keittiökohtauksesta, -oletan sen olleen tarkoituskin-, mutta ajatus katoaa heti taka-alalle aivoissani.
Jähmetyn ja käännyn varovasti katsomaan äänen lähdettä.

Selin lavuaariin nojailee punatukkainen tyttö harmaassa pörröisessä aamutakissa. Hän siemailee jotakin valkoisesta mukista ja katsoo minua kulmiensa alta.
Vilkuilen eteistä kohti mielessä käväisten vaihtoehto nimeltä Juokse.

"Kukas sä oot?" Tyttö, kenen oletan Siniksi tivaa laskien kuppinsa taakseen altaaseen.

"Mm, Niko. Miten niin? Mä oon Eemilin- kaveri", sanon puoli ääneen vilkaisten äkisti huoneeseen päin, mistä juuri tulin.

Sini kohottaa kulmiaan ja kävelee pari askelta lähemmäs. "Jaa, kiva tavata. Mä oon Sini. Kipitä hei nopeempaa, Jari herää varmaan kohta. Sil oli jotain työjuttuja Kuopiossa, se lähtee aikaisin", Sini kävelee ohitseni olkapäätäni taputtaen. "Aika paskasti teet, kun pakenet. Mul on nyt avunantajan leima. Mee nyt", hän vielä sanoo ja jatkaa matkaa huoneeseensa.

Seison hetken jäykkänä rekisteröiden Sinin sanoja. Kuuliko hän minut ja Eemilit?

Lattian narahdus talon toisessa päässä Eemilin isän huoneen suunnalla saa minuun vihdoin vauhtia ja kiiruhdan eteiseen. Olin vetänyt kengät jalkaani jo makuuhuoneessa, joten pamahdan nyt vain nopeasti ulos.

Ilma on kostea. Juoksen maahan kaatuneen joponi luokse ja kaarraan asfaltille.

Tekstaan ajaessani Helmille.