Finally&Forever

9. "Tehdään se"

Niko

Se, mitä minun ja Eemilin välillä tapahtui eilen, ei ollut edes niin erityistä tai suurta. Se sai meidät silti siihen tilaan, etten ainakaan minä ole voinut täysin rentoutua meidän ollessa kahdestaan. Se tunne vain mikä minulla sillä hetkellä oli... en osaa selittää sitä. Enkä tiedä tahdonko edes yrittää.

***

2 viikkoa myöhemmin

Helmi on raahannut minut seurakseen kaupungille. Itse bussimatka kesti melkein tunnin ja olen nyt jo aivan kuollut.

Istuskelen H&M:än sovituskoppien ulkopuolella olevalla sohvalla, Helmin kauppakassit jalkojeni juuressa nököttäen.

Jalkapohjani voi jo paljon paremmin, kuten terveydenhoitaja oli arvioinutkin. En tunne enää jatkuvaa kipua kävellessä tai muutenkaan, ellen kunnolla paina jotain nyt jo lähes arpeentunutta haavaa vasten.

"Okei, tää vai se edellinen?" Helmi astuu verhon takaa pirteän liila toppi yllään.

"Mm, ehkä se edellinen. Toi selkä on vähän jännä", totean tukahduttaen haukotukseni.

"Joo ehkä, mut tän materiaali tuntuu paremmalta. Viitsisitkö mitenkään hakea tähän sen vaaleensinisen. Tää on liian kirkas mun iholle".

Lähden huokauksen kera tallustamaan nuorten osastolle. Etsin melkein viisi minuuttia ylihinnoiteltua vaaleensinistä naruolkaintoppia, joita kohtaan siskollani on tällä hetkellä jonkinlainen vakava obsessio.

Kunhan ämmi näkisi Helmin tällaisessa; järkyttyisi pahanpäiväisesti ja saisi hyvin todennäköisesti nyt jo pitkään odotetun sydänkohtauksensa.

Samuel

Kello soi välitunnin alkamisen merkiksi. Ulkona sataa. Vararehtori on hetki sitten keskusradiossa ilmoittanut, ettei ulos tarvitsisi mennä kastumaan.

Astun luokasta käytävälle ja antaudun oppilasvirran kuljetettavaksi. 

"Jyrä!" Joku tarttuu olkapäähäni. Vilkaisen olkani yli ja meinaan kompastua jalkoihini siirtäessäni huomioni jaloistani ja pystyssä pysymisestä Matiakseen. Hänen melkein jo olkapäille ulottuvat ruskeat hiukset ovat sotkuiset ja juuresta likaiset. Silmien alla pojalla on tummat renkaat. "Vittu mikä darra", hän voivottaa ohimoitaan hieroen päästessään vierelleni meidän lähestyessä käytävän päätä ja siellä lähestyvää portaikkoa. 

Pudistelen päätäni sanomatta mitään. Pidän katseeni taas jaloissa kävellessämme portaita alaspäin varoen astumasta kenenkään kantapäille.

"Iteppähän päätit mennä vetää lärvit torstaina. Oliko ees wörtti?" Matias pyörittelee päätään mietteliäästi mumisten.

"No joo, oli se. Vituttaa vaan ku treeneihinkin pitäs tänään vielä selvitä. Tuutko sä?" Aivan, tänä iltana on taas pesistreenit.

"Varmaan", vastaan. Nyt Matiaskin siirtää katseen jalkoihinsa, melkein kaatuessaan edellä kävelevän tytön niskaan. 

Pääsemme ala-aulaan, jossa ihmisvirta hajoaa ja oppilaat siirtyvät ryhmittyminä eri käytäville kohti seuraavaa tuntiaan.

Tämä välitunti kestäisi viisitoista minuuttia. Enkä jaksa vielä mennä nököttämään jääkylmän, homeisen käytävän nurkkaan matikan luokan ulkopuolelle. Silmäilen ympärilleni aulassa etsien vapaata istumapaikkaa. Tunnen tönäisyn käsivarressani. "Sohva on vapaa", Matias sanoo melkein epäuskoisena jä lähtee kävelemään harmaata sohvaa kohti. Tuo kyseinen paikka on aina välitunneilla ja myös tuntien aikana varattu, joten mahdollisuudet oikeasti istua siinä ovat harvassa.