Finally&Forever

14. "Selitä"

Niko

Tunnen renkaan koukkaavaan ojanpiennarta, mutta saan auton palautetta asfaltille. Muita kulkuneuvoja ei onneksi näy, se koituisi meidän molempien kohtaloksi.

Minulla ei kovin paljoa kokemusta humalaisesta Eemilistä ole, mutta hänestäkin sen silti huomaa, vaikka onkin ulospäin melko samanlainen kuin selvinpäin.

Hän hymyilee aurinkoisesti katsellessaan ohitse kiitäviä puita. Tai no, kiitäviä ja kiitäviä, en uskalla ajaa kolmeakymppiä nopeampaa ja matkanteko on kuolettavan hidasta.
Eemil näyttää silti nauttivan olostaan, ainakin tällä hetkellä.

Hän roikottaa kättään avonaisesta ikkunasta ja liikuttelee sormiaan tuulen mukana. Toisessa kädessä hänellä on hopeinen taskumatti, jonka olen yrittänyt napata häneltä huonolla menestykseltä. Eemilin isän isä-pisteet putoavat melko roimasti, jos hän kerran säilyttää juomia autossaan. Vieläpä näin helposti saatavilla.

Kun saan ajettua kiitettävästi edes parikymmentä metriä hymy osaa pulpahtaa omillekin kasvoilleni, se tosin valahtaa heti takaisin tehdessäni tökkäävän kaasunpainalluksen tai kääntäessäni rattia liikaa jompaankumpaan suuntaan.

Kääntäessäni auton Eemilin pihaan saan vihdoin henkäsitä helpotuksesta. Me olemme hengissä. Molemmat, yhtenä kappaleena.

Seuraava etappi olisikin Eemilin huone. Noustessani autosta alan vähitellen pohtia, yritänkö edes salakuljettaa ystävääni huoneeseensa vai annanko tämän isän sättiä ja antaa hänen kuulla kunniansa.

"Eemil, Eemil!" Ravistelen toisen hereille.

"No?"

"Ylös, meidän pitää saada sut sisälle. Esität niin selvää kun pystyt, ymmärrätkö?" ohjeistan toivoen kaiken menevän perille. Eemil nyökkää vain väsyneesti.
"Okei ylös", sanon vetäen tätä käsivarresta.

Eteiseen päästyämme ripustan avaimen seinällä sijaitsevaan avainnaulkkoon ja autan Eemililtä takin päältä. "Mene huoneesees, mä moikkaan sun isääs", kuiskaan ja työnnän toista hellästi huoneensa suuntaan. Hän ei ilmeisesti ollut ehtinyt juoda kovinkaan paljoa, koska kävely näyttää melkein normaalilta, eikä hän horjahtele tai haparoi lähes lainkaan.

Kävelen keittiöön ja lasken hanasta vettä lasiin. Puhuisin Eemilin isälle, jos olisi pakko, jos hän ilmaantuisi hanan äänet kuullessaan keittiöön. Tavallaan toivon hänen tulevan.

Kaadan puoli lasillista vettä takaisin lavuaariin kuullessani askelten saapuvan keittiöön. "Hei! Ai, Niko", Eemilin isä aloittaa jämäkästi, mutta tasoittaa äänensävynsä huomatessaan minun olevan minä, eikä poikansa. "Missä Eemil on?" Hän sitten jatkaa.

"Se on väsynyt nyt ja sillä on vähän hermot kireällä. Onko mahdollista, että puhut sille vasta huomenna?" Kysyn sovittelevalla äänellä. Toinen miettii hetken, mutta  nyökkäilee sitten silmiään räpytellen.

"Joo, totta kai, miksei. Jäätkö yöksi? Ottakaa jotain iltapalaa. Kerro kuitenkin Eemilille, että tämä keskustelu käydään heti huomenna, eikä hän pääse sitä pakoon." Sitten hän poistuu takaisin sinne, mistä alunperin tulikin.
Huokaisen itsekseni.

Vilkaisen jääkaappiin ja Nappaan sieltä kaksi mandariinia. Otan myös mukaan vesilasin, kunnes menen Eemilin luo tämän huoneeseen. Hän makaa sängyllään silmät kiinni, en tiedä nukkuuko hän.

"Eemil. Juo tuo ennen kun nukahdat", sihahdan ojentaen lasia tätä kohti.
Saan kuitenkin vain todeta toisen jo simahtaneet, joten lasken lasin pöydälle ja mandariinin sen viereen.
Itse kuorin omani ja tungen sen puolikkaat kerralla suuhun.