Finally&Forever

16. "Hei kullannuppu"

Rasmus

"Moikka!" Huudan mummille vastaukseksi, tämän sulkiessa oven perässään.
Istun keittiön pöydän ääressä tekemässä englannin läksyjä. Viimeisiä viedään.

Oskarin huoneesta kuuluva tietokonepelin mäiske ja veljeni huuto pelikavereilleen haittaa keskittymistäni.

En ole koskaan ollut erityisen hyvä englannissa, tai kielissä ylipäätään, eivätkä häiriötekijät tee niiden ymmärtämisestä yhtään sen helpompaa.

Kaikkea entisestään sekoittaa ajatukset nimeltämainitsemattomasta Samuelista, jotka lakkaamatta pörräävät muiden asioiden edelle.

Päänsisäinen elämäni osaa olla hyvin sekasortoista melkein poikkeuksetta. On enemmän kuin harvinaista, ettei minulla olisi jotain, mitä miettiä tai mistä huolehtia.

Olen laittamassa Villelle viestiä ja kysymässä onko tällä suunnitelmia loppu päivälle ja että voisiko tämä vielä tänä iltana nähdä, kun pelin äänet vaimenevat. Oskarin huoneen ovi pamahtaa kiinni ja veli itse ryntää huoneesta.

Villellä harvemmin on mitään sen suurempia suunnitelmia minun tapaani ja on yleensä melkein milloin vain tavoitettavissa, sekä kykenevä ja halukas viettämään aikaa.

Vessasta, jonne Oskari on juuri kadonnut, kuuluu rämähdys ja ääni, joka viittaa jonkun särkyneen. Hitto.
Juoksen vessaan, jonka oven Oskari avaa juuri sopivasti.

"Mitä sä teet?" rääkäisen nähdessäni sirpaleisen vessanpeilin ja siitä lähteneiden palasten meren lattialla ja lavuaarissa.

"Mul on ihan vitun kiire. Mennään Leon ja Antin kanssa uimaan. Mun pitää olla sataman risteyksessä viiden minsan päästä", Oskari sanoo nopeasti.

"Uimaan? Nyt on toukokuu." Vesi ei todistetusti ole tähä aikaan vielä erityisen lämmintä.

"Niin, mut ne haluaa heittää talviturkin heti kun mahdollista. Voitko sä pliis siivota nuo. Mä laitan vaikka tiskit huomenna, kun on sun vuoro." Hän anelee epätoivoisesti. Pudistan päätäni, mutta myönnyn lopulta veljeni syöttiin.

Vain osa peilistä on nyt tuhoutuneena lattialla. Pieniä alueita on yhä ehjänä seinällä lavuaarin yllä.

Miten ihmeessä hän tässäkin ehti onnistua? Toki, peili on sinnitellyt jo pitkään ja on ihme, että se on selvinnyt näinkin pitkälle.

Laskeudun lattian rajaan sirpaleiden keskelle ulko-oven jälleen kolahtaessa. Alan kerätä sirpaleita keittiöstä hakemaani muovipussiin.

Tarttuessani suureen, kulmasta erityisen pitkään ja terävään palaseen, muistot vyöryvät ryminällä mieleeni. Katson terää. Se saa minut voimaan lievästi pahoin.

Kosketan terävää kohtaa sormenpäälläni. Melkein jo tunnen sen hankaavan ja repivän olkavarttani. Muistan epätoivon tunteen, kun iho ei rikkoudu kuten sen tahtoisi, eikä verta saa vuotamaan. Se, miten tuntuu kuin veri täytyy nähdä virtaavan iholla ennen kuin voi lopettaa, jotta voi tuntea tehneensä tarpeeksi.

Puristan silmiäni kiinni. Yritän päästä ajatuksista ja muistoista eroon. Ne ovat liian voimakkaita. En tahdo sitä takaisin, en tahdo palata siihen kierteeseen.

Mutta rehellisesti: joskus tuntuu, kuin jollain sairaalla tavalla haluaisin kaiken menevän pahemmaksi. Haluan romahtaa. Haluan tuntea sen henkisen ja fyysisen tuskan. Haluan tuntea kärsimyksen. Haluan sulkeutua ja rakentaa ne muurit jälleen ympärilleni, jotka ovat nämä vuodet minua suojelleet, mutta jotka ovat viimeaikoina alkaneet pala palalta murtua.

Silmäni rävähtävät auki kuullessani postiluukun kolahduksen. Huomaan puristavan sirpaleita kämmenessäni. Se käy kipeää. Pudotan sen lattialle raskaasti hengittäen. Pyyhkäisen kämmenselkään huomaamattomien kyynelten kostuttamat poskeni. Katson kämmentäni. Ei haavoja, vain punoittavat painaumat sirpaleen kulmikkaiden reunojen kohdilla. En voi estää pientä pettymyksen aaltoa, joka pyyhkäisee ylitseni.

Henkäisen syvään ja kasaan itseni.
Kerään loput sirpaleet koittaen olla kiinnittämättä huomiota kulmiin tai pinnasta heijastuviin ahdistuneisiin silmiini.

Tungen imuria takaisin siivouskomeroon, kun mummi tupsahtaa eteiseen. "Hei kullannuppu", hän hymyilee lempeästi. Hymyilen takaisin, mutten uskalla sanoa mitään pelätessäni ääneni värähtävän.

Karaisen kurkkuani ja kysyn: "Mitäs siellä?"

"Ei kai mitään, Senja on ostanut uudet kangaspuut, että kun oli laadukkaat. Käytettynä osti! Mutta pulla oli kuivaa, ei sitä korppua kehu Erkkikään", mummi tuhahtelee ripustaessaan kevättakkiaan hengariin.

Niko

Tulen koulusta kotiin ja olen jo aivan poikki, vaikka kello on vasta puoli kaksi.
Osasin jo pihatielle kääntyessäni olettaa, mitä sisällä odottaa. Tai kuka.

Hannes istuu keittiön pöydän ääressä kahvia hörppien öljyinen t-paita päällään. Hän selaa puhelintaan -ei niin puhtaalla- peukalollaan.

"Moro!" Huikkaan ja kävelen enoni luokse.

"Morjens", hän vastaa.

"Mites se mun mopo?" Kysyn työtasoon nojaten.

"Jutsiinsa sain valmiiksi, saat sitten ajaa päättäreihin oikeen näyttävästi." Hannes virnistää. "Mitä kahvia tää muuten on, ei varmasti oo sitä juhlamokkaa", hän sitten pohtii ääneen.

"Eli saanko sen jo huomenna käyttöön?" Vedän enon huomion taas itseeni.

"Häh? Siis joo, totta kai! Se pitää vain tankilla käyttää. Laitoin siihen vähän kanisterista, muttei se kauaa kanna."

"Varo vaan noiden sormies kanssa. Jos äiti näkee yhdenkään öljytahran kun se tulee kotiin, sä oot vainaa", huomautan Hanneksen pyyhkiessä sormiaan paitansa helmaan. Toinen naurahtaa ja tuo kahvikuppinsa tiskialtaaseen.

Juteltuani hetken Hanneksen kanssa, poistun paikalta huoneeseeni jättäen puhumisen juuri kotiin tulleelle Helmille.

Vaihdan vaatteeni rennompiin ja istuudun rullatuolille pöydällä lepäävän läppärini ääreen.
Ilmoitan Eemilille moponi olevan taas toimintakunnossa ja avaan muutaman snäpin Severiltä.

Kuulen kolahduksen ovelta ja Helmi pistää päänsä huoneeseen.
"Olin jo melkeen unohtanut kysyä siitä Eemilistä. Onko se ok?" Huokaisen ja suljen läppärini kannen, josta olin juuri ollut etsimässä jotain katsomisen arvoista sarjaa tai elokuvaa.

"Parempaan päin, I guess."

"Mistä se johtui?" Helmi asettautuu rennosti sängylleni.

"Perhe juttuja, en voi sanoa enempää", vastaan rehellisesti. Helmi nyökkää huuliaan mutristaen. Ele kertoo tämän ymmärtävän, mutta samalla harmistuvan, kun en kerro tälle kaikkea mitä tilanne pitää sisällään.

"Lähtikö Hannes jo?" Kysyn sitten vaihtaen puheenaihetta.

"Joo se meni. Käski muistuttaa vielä siitä tankilla käynnistä", hän vielä lisää. Odotan tämän jo lähtevän, mutta niin ei tapahdu, vaan hän jää niille sijoilleen kiertäen huonettani katsellaan ja todennäköisesti yrittäen parhaansa mukaan keksiä jotain puhuttavaa.

~~~

Lyhyt luku.

Words: 840

xS3V3Nx