Finally&Forever

15. "Se pyys anteeks"

Samuel

Istun Rasmuksen vieressä matikan tunnilla.
Emme enään opiskele niin antaamuksella kuin pari viikkoa takaperin olimme tehneet, mutta käymme silti läpi yksinkertaisempia asioita. Opettajamme sanojen mukaan "jatko-opintoja ajatellen".

"Tarviitko sä apua siinä?" Kysyn kuunneltuani pari minuuttia Rasmuksen epätoivoista ähinää.

"Kyllä kiitos. Täähän on täyttä siansaksaa", toinen mumisee kärttyisenä.

Hän on taas repsahtanut viime viikon aikana pahempaan suuntaan. On kieltämättä rankkaa yrittää pidätellä Rasmuksen kaltaista henkilöä pinnalla putoamatta takaisin sinne, missä lie hän aina käykään jälleen pimentyessään. Hänen kannattelunsa ei liene minun työni, mutta siltä se joskus tuntuu.

Alan selittää omasta mielestäni naurettavan yksinkertaista sanallista tehtävää Rasmuksella, yrittäen olla mahdollisimman selkeä. Toinen kiittää minua päästettyään valaisevan "aaa" äännädyksen ja syöksyy sitten jo seuraavaan tehtävään. Pian hän on taas jo nykimässä minua hihasta avun tarpeessa. Ei minua Rasmuksen auttaminen haittaa, päinvastoin.

***

Lasken aivainnipun kilahtaen eteisen lipaston päälle kenkien riisumisen ajaksi. Kotona on hiljaista, mutta tiedän Johanneksen olevan kotona.

Hän istuukin keittiön pöydän ääressä kuulokkeet korvillaan ja puhelin kädessään. Avaan jääkaapin, minkä oveen on kiinnitetty koulukuvamagneetteja meistä lapsista ikäjärjestyksessä. Ensimmäisenä on Johannes, sitten minä, Ilmari ja Aino. Minut ja Johannekset on nimetty raamatun mukaan, kun taas Ilmari ja Aino Kalevalan. En tiedä vanhempieni logiikkaa, mikseivät he valinneet joko raamattua tai Kalevalaa, jonka perusteella nimetä meidät kaikki. Mutten ole kyllä hirveästi asiasta tiedustellutkaan.

Suljen oven todettuani, ettei siellä ole mitään, mikä se erityisemmin houkuttaisi minua.

Kävelen huoneeseen, jonka olen joutunut jakamaan juuri Johanneksen kanssa. Saan sen tosin kokonaan itselleni veljeni ensi vuonna todennäköisesti muuttaessa pois tyttöystävänsä luokse. He ovat olleet yhdessä jo ruhtinalliset neljä vuotta, enkä voi muuta kuin vain nostaa veljelleni hattua.
Koko sukumme odottaa jo kosintauutisia, hääkutsuja ja sitä seuraavaa raskautta. Veljeni on yrittänyt parhaansa mukaan topuutella kaikkia asiasta tiedustelevia. Hän on kuitenkin vasta yhdeksäntoista ikävuoden alkupuolella, eikä ihan tähän hätään ole vauvaa itselleen vielä hankkimassa.

Huoneemme on aika tylsä ja sopii siksi hyvin muun talon sisustukseen.
Johanneksen puolella on tauluja hänestä ja Adalminasta. Adalmina on kaunis. Hänellä on pitkät kiiltävät tummanruskeat hiukset ja valloittava hymy. Johannes näyttää varsin jurolta tämän rinnalla, mutta onnellinen hän silti jokaisessa kuvassaan on.

Minulla ei ole tauluja, jos ei lasketa äidin huoneeseemme tunkemaan harmahtavaa kukkataulua, minkä olin pakosta ottanut vastaan. Ja seinällä roikkuvaa ruskeaa akustista kitaraa, mihin en tosin ole koskenut yli vuoteen.

***

Olen lähtenyt kävelylle. Esitän kuin en tietäisi minne olen matkalla. Aurinko paistaa ja on melkeimpä hämmentävän lämmin.

Kävelen verkkaisesti kerrostalon pihaan ja jään taivaltamaan pientä parkkipaikkaa päästä päähän pitkän suljetun autotallin ulkopuolelle, joka on jaoiteltu asuntojen mukaisesti.

Mielessäni käväisee laittaa Rasmuksella viestiä ja kysyä, onko tämä kotona, mutta valitsen mieluummin jatkaa leikkiäni siitä, etten tietäisi miksi olisin päätynyt tämän kyseisen kerrostalon pihaan.