Finally&Forever

20. "Sori"

Niko

Päättäjäispäivä.
Virallinen kesän alku.
Kaiken hyvän juuri.
Päivä, jota kaikki ovat vinkuen odottaneet jo viimeiset kolme kuukautta.

Viimeinen päiväni peruskoulua.

Niin. Viimeinen päiväni peruskoulua. Viimeinen päiväni, minkä vietän tässä tiilirakennuksessa. Viimeinen päiväni näiden ihmisten kanssa, joiden tungoksessa istun liikuntasaliin aseteltujen penkkien neljännellä rivillä rehtorin puhetta kuunnellen.

Viimeinen päiväni samassa koulussa Eemilin kanssa.

En osaa kuvailla, mitä tunnen juuri nyt. Olen odottanut tätä iäisyyden ja nyt kaikki kuitenkin tuntuu jotenkin.. epätodelliselta.

Taputan mekaanisesti muiden mukana puheen loputtua.

En seuraa myöskään musiikkiesityksiä, stipendien ja muiden kunniamainintojen jakoa lainkaan.

Katselen sen sijaan kättäni, jonka olen laskenut vierelleni. En voi olla ajattelematta, kuinka vavisuttavan lähellä vieressäni istuvan Eemilin käsi on minun omaani. Hän kuitenkin kuuntelee, katse suunnattuna eteenpäin. Puraisen huultani hermostuksissani. Jokin työntää minua tekemään sen. Jokin tahtoo minun liikuttavan sormenpäitäni ja kirivän parin sentin välimatkan käsiemme väliltä. En ymmärrä sitä. En tahdo ymmärtää sitä. En kuitenkaan kykene estämään sitä. Tahdon kokeilla. Tahdon tietää, mitä tapahtuu, jos teen sen. Tapahtuuko yhtään mitään? Tahdon tietää tunnenko mitään, jos teen sen.

Hivutan kättäni melkein huomaamattomasti. Vilkaisen Eemilin reaktiota. Ei mitään. Kurotan taas pari milliä. Ei mitään.

Se sama voima tuntuu tempaavan käteni ja melkein paiskaavan sen toisen vastaavan päälle. Hätkähdän hallitsematonta liikettäni Eemilin mukana. Hän kääntyy minuun hämmentyneesti.
"Sori", kuiskaan, kuin kaikki olisi ollut täyttä vahinkoa. Käännyn pois vetäen molemmat käsistäni syliini. Yritän vilkaista huomaamattomasti ympärilleni. Näkikö joku?

Henkäisen syvään ja yritän suunnata ajatukseni taputtamiseen, vaaleatukkaisen tytön kiiruhtaessa noutamaan saksankielen stipendiään.

Tunnen painoa polvellani, enkä heti ymmärrä sitä. Silmäni suurenevat ja käteni lakkaavat taputtamasta ymmärryksen jysähtäessä minuun. Nielaisen ja katson varovasti alas. Eemil on nojautunut edessä istuvan pojan puoleen ja kuiskuttelee jotain tämän kanssa. Oikean kätensä hän on kuitenkin sijoittanut hitusen polveni yläpuolelle. Olen vähällä rikkoa juhlatunnelman ja paukauttaa ulos koko salista, mutten tee sitä.

Yritän taas keskittää kaiken, mitä päässäni saattaakin liikkua stipendeihin, mutta se tuntuu kertakaikkisen mahdottomuudelta Eemilin asetuttua yhtäkkiä niin lähelle.

Hän on kaverisi. Paras kaverisi. Olette ennenkin olleet näin lähekkäin ja koskeneet toisiinne milloin minnekin, yritän vakuuttaa itseäni.
miksi tämä sitten tuntuu näin eriltä?

Sormeni löytävät toisen käteni kynsinauhat, enkä voi estää itseäni alkaessani rapsuttaa niitä.
Eemil suoristaa taas selkänsä, mutta hänen etäisyytensä minuun ja kätensä sijainti pysyvät entisellään.

Käsi liikahtaa. Ylemmäs. Se on nyt reidelläni. Se ei ole vahinko.
Hengitykseni tihenee. Voin melkein tuntea veren juoksevan suonissani.

Kiusaako Eemil minua? Odottaako hän reaktiota? Mielikuvitukseni alkaa laukata ja menen pienimuotoiseen sisäiseen paniikkiin. En saa kiinni yhdestäkään ajatuksesta niiden juostessa ja riehaantuessa pääni sisällä.

Tunnen lämpimän, tahmean veren hiljalleen tahrivan peukaloni kynsinauhan.

Olen kankea kuin rautakanki, mutta ihme kyllä saan itseeni liikettä kun on aika nousta ylös ja kävellä luokkana lavalle noutamaan päättötodistuksemme yhä nupulla olevien kukkien kera.