Finally&Forever

17. "Missä sun isäs on?"

Eemil

"Mitä? Ei käy!" Huudan kurkku suorana keittiössä.

"Sinähän et sitä päätä!" Isä karjaisee takaisin.

"Miks sä sit ees vaivauduit kertomaan mulle?" Jatkan.

"Koska niin sattuu oleman tapana!"
Hengitän raskaasti.

"Siivoa huoneesi ja tule sitten auttamaan ruoanlaitossa", isä sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen äänensä tasoittaen.

"Mä en tee mitään, mikä sais ne tunkeilijat tunteman itsensä tervetulleiksi. Ja munko huoneessa te aijotte aterianne nauttia?" Jatkan uhkaavasti. "Mä meen Nikolle, kunnes ne lähtee." Sihahdan vielä.

"Etkä muuten mene, olet arestissa Eemil. Käyttäydyt ihmisiksi. Et ole vielä edes nähnyt heitä, joten ole kunnolla, kun sen selvästi jo osaat." 

Käännyn kannoillani ja marssin takaisin huoneeseeni sanaakaan sanomatta, kuten jokaisen viime aikoina käydyn sanaharkkamme jälkeen.

Isä oli juuri ilmoittanut Elmiinan ja Sinin tulevan illalliselle tänne, meidän kattomme alle.

En yleensä huuda isälle tai riitele tämän kanssa, jonka vuoksi tilanne on hänellekin varmasti uusi. Mutten kertakaikkiaan jaksa enään pidätellä itseäni. En, jos asia, josta huudan on tekemisissä äidin kanssa. 

Alan siivota huonettani mahdollisimman paljon vitkasteltuani. 

***

Suljen pöytälaatikkoni samaan aikaan, kuin ovikello soi. Huokaisen närkästyneesti kuullessani isän iloisen äänen ja naisen kirkkaan sirkutuksen vastaavan jotain. 

Vilkaisen itseäni peilistä. Vaivauduin vetämään farkut jalkaan ja hupparin päälle, jotten näyttäisi aivan kaatopaikalta karanneelta kodittomalta koiralta. Jos minun täytyisi naamaani näyttää, tahdon tehdä sen edes jollain tasolla hyvännäköisenä. 

Astelen varovasti ulos huoneestani. Saapuessani eteiseen, siellä seisoo nainen sekä tyttö. Naisella -Elmiinalla- on vaalean ruskeat, hieman punaiseen taittavat olkapäihin ulottuvat hiukset ja minimaalliset hymyrypyt silmäkulmissa. 

Tytöllä, jonka heti oletan Siniksi, on laineikkaat kirkkaamman oranssit hiukset. Hän on minua huomattavasti lyhempi. Tyttö on kieltämättä ihan nätti, eikä vaikuta lainkaan ärsyttävältä. Ainakaan ulkoisesti. 

Elmiina huomaa minut ripustettuuan pitkän beigen takkinsa hengariin. "Ai hei! Eemil, eikö?" Nyökkään seinään nojaten, yrittäen parhaani mukaan näyttää niin rennolta kuin mahdollista. "Mukava vihdoin tavata, Jari on puhunut sinusta paljon", Elmiina sanoo iloisesti ja ojentaa kättään minua kohti, jota puristan kohteliaasti. Sini tulee perässä ja kättelee minua sanaakaan sanomatta. Kiinnitän huomiota siihen, ettei hän katso minua silmiin niin tehdessään.

"Tulkaa vain suoraa pöytään, ennen kuin jäähtyy!" Isä kurkistaa keittiöstä. 

Haen ruokani viimeisenä ja istuudun isän viereen ruokapöytään. 

"Niin Eemil. Sähän pääset nyt yläasteelta, oliko niin?" Elmiina kohdistaa sanansa minulle, kehuttuaan ruuan ensin maasta taivaisiin.

"Joo, niin pääsen", mutisen siirrellen ruokaa lautaseni laidalta toiselle.

"Onkos sulla jo jatko-opiskelupaikka tiedossa? Yleishauthan te olette jo tehneet", hän jatkaa ystävällisesti. Huomaan toisen yrittävän luodan jonkinlaista yhteyttä minuun, mutten anna sen mennä liian syvälle.