Finally&Forever

23. "Hätäkeskus"

Samuel

Napitan kiinni valkoista kauluspaitaani. Huoneemme on täysin minun käytössäni. Johannes on lähtenyt aamuvarhaisella juna-asemalle ja matkannut tyttöystävänsä luokse muutamaksi päiväksi.

Tungen paidan mustien housujen sisään ja alan sitoa kengänauhojani.
Tänään on serkkuni lakkiaiset. Sinne menee ajaa ainakin kaksi tuntia, joten olemme valmistautumassa jo varhain aamulla.

"Samuel! Autatko Ainoa letittämään hiukset!" Äidin ääni kuuluu. Huokaisen pienesti, mutta vastustelematta kävelen vessaan pikkusiskoni luokse, joka odottaa harjan ja pompulan kanssa harvahampaisesti hymyillen.

Tytön hiukset ovat ohuet, vaaleat, sileät.

Saan nopeasti sitaistua siistin letin hänen niskaansa ja hän juoksee heti pois vessasta hyväksyttääkseen luomuksen äidiltä.

***

Silottelen hiuksiani puhelimen mustasta näytöstä heijastuvaa kuvajaistani hyödyntäen.
Kaarramme vaaleansinisen omakotitalon pihaan, missä on jo parkissa pari muutakin autoa. Miten heillä yhä riittää vieraita joita kutsua? Juhlat oltiin jaoiteltu kahdelle päivälle. Eiliselle ja tälle päivälle, koska kaikkia vieraita ei oltu saatu mahdutettua viralliselle päättäjäispäivälle.

Kävelemme suoraan talon takapihalle, mihin juhla on järjestetty. Suurinosa naamoista on tuttuja, mutta joitakin en ole koskaan nähnytkään.

Karolina -serkkuni- astelee luoksemme korkeissa koroissaan, hammashymy naamallaan, valkolakki päässään ja hieman polven yläpuolelle ylettyvä vaaleanpunainen kehoa myötäilevä mekko päällään. Hän on kaunis. Ruskeat hiukset on kiharrettu ja lepäävät vasemmalla olkapäällä.
Korviin on kiinnitetty valkoiset helmet.

Äiti ojentaa onnentoivotusten kera valkoisen ruusun Karolinalle ja halaa häntä supisten samalla jotain toisen korvaan. Halaan tyttöä isän jälkeen onnitellen häntä kankeasti esimerkkinä Ilmarille ja Ainolle, joilla kohtelias käytös saattaa joskus lipsua.

Teemme koko porukka kierroksen kaikkien vieraiden lävitse ja jokaisen kättä puristaessa mumisen epävarman "Jumalan päivää", saaden vastaukseksi kohteliaita hymyjä ja samanlaisia lausahduksia.

Pahin osuus juhlasta suoritettu. Sosiaalisuus. Perseestä.

"Katos, mitäs Samuel", käännyn ja talon sisältä terassin lävitse pihaan kävelee Karolinan ikäiseni pikkuveli, Kalle. Hän on pukeutunut samalla tavalla kuin minäkin, paitsi hän on riisunut puvuntakkinsa ja käärinyt kauluspaidan hihat kuumaan kesäpäivään. Itsekin tunnen oloni tukalaksi, mutta onneksi äiti oli säälinyt minua sen verran, että oli antanut minun jättää rusettini pois. Kalle kiertää aikuiset kahvipannun kera, lorauttaen jutustellen uusia annoksia. Hän palaa luokseni pannussa vain pohjallinen kahvia jäljellä.

"Pääsitte", hän sitten toteaa.

"Jep."

"Etkö sä aijo sanoo mulle mitään? Me ei olla nähty puoleen vuoteen ja ainoo mitä sä sanot on jep. Jotain yritystä Samu", hetken hiljaisuuden jälkeen Kalle sanoo kohottaen pannuaan merkitsevästi. Nostan puolustelevasti käsiäni.

"Kalle kaadappa sittenkin vielä uusi kuppi!" Minulle tuntematon vanha nainen Huikkaan patiolta narisevalla äänellä.

Aika kuluu ja olemme parhaillamme syömässä jälkiruokaa vanhempien hörppiessä kahviaan.
Puhelimeni värähtää taskussa. Tiedän äidin lähettävän minuun murhaavaakin murhaavamman katseen, jos hän äkkää minut täällä puhelin kourassa. Vilkaisen näyttöä siitä huolimatta.