Finally&Forever

25. "Pelkäätkö säkin?"

Eemil

Nikosta ei ole kuulunut kuuteen kokoniseen päivään. Ei sillä, en ole edes yrittänyt ottaa häneen yhteyttä, muttei sellaista ole toisenkaan taholta sen liiemmin kuulunut.

Minut kutsuttiin eilen ja tänäkin iltana kylälle hengaamaan muiden kanssa, muttei nyt ole aivan sellainen olo, että tytöt, scoottaus ja muu paskan jauhanta kiinnostaisi.

Oveeni koputetaan. Murahdan, ja Sini kurkistaa ovesta sisään. Kohotan tälle kulmiani, mutta tämä ei sano mitään vaan astuu varovasti huoneeseen sulkien oven perässään.

"Mitä?" Kysyn, kun hän seisahtaa matolle.

"Sä et oo poistunut tästä linnakkeesta muualle kuin vessaan viimeisen viikon aikana", tyttö huomauttaa.

"Niin?" kysyn kylmällä äänellä. Olemme tunteneet vasta pari viikkoa. Mitä hän nyt meinaa?

"Okei, Eemil. Mä tiedän, ettei me olla läheisiä, eikä meidän tarvitse ollakaan, jos sä et halua. Sitä vaan, että viikko sitten se Niko häippäs meiltä aamuyöllä järkyttyneen näkösenä, etkä säkään oo kovin pirteenä ollut sen jälkeen. Joten, jos saan arvata, et oo käsitellyt yhtään mitään yhtään mistään mitä sitten ikinä onkaan tapahtunut, joten mä olen tässä nyt ja voin auttaa sua ajatusten selvittämisessä. Puhutko sä vai et?" Sini tarttuu työpöytäni tuoliin ja kääntää sen ympäri istuutuen sille väärin päin kasvot minua kohti.
Sitten hän kohottaa kulmiaan kysyvästi. Pureskelen alahuultani tietämättä mitä tehdä. Puhuminen voisi auttaa, mutta monista asioista on kyllä selvitty ilmankin sitä. Kuten äidistä.

"Mä myönnän, että jotain tapahtui. Mut se ei ollut mitään kovin kummoista älä jää roikkumaan siihen. Nyt me ei olla sen takia puhuttu mitään viimeiseen viikkoon-" Aloitan kiertelevästi, mutta Sini keskeyttää minut.

"Miksette?" Hänen äänensä on jämäkkä. Kun kurtistan kulmiani kysymykselle hän huokaisee. "Sun täytyy ymmärtää kaikki puolet ja haarat tästä asiasta, jotta sä voit hakea ratkaisua. Miksette te ole puhuneet sen jälkeen?" Viimeinen lause tulee ulos pehmeänä, eikä epäilystäkään, keneltä se on periytynyt.

Mietin hetken hiljaa itsekseni. "Ehkä- ehkä Niko pelkää. Muutosta, tai jotain."

"Pelkäätkö säkin?"

"En mä tiedä."

Sini kallistaa päätään mietteliäästi.
"Mihin asiat vois johtaa, jos te hyväksyisitte tapahtuneen ja puhuisisitte siitä?" Sini todella saa minut pohtimaan asioita. Pelottavaa.

"No, yks vaihtoehto on et meidän välit menis. Toinen, on että me ei ikinä puhuttaisi siitä ja vaan elettäis kuin ei mitään. Kolmas- kolmas on että kaikki, mitä meillä on saattais muuttua radikaalisti, vaikka me pysyttäiskin yhä-"

"-yhdessä?" Sini täydentää lauseeni kysyvästi, kun en itse löydä sopivaa sanaa.

"En- en mä. En mä sitä, tai- en mä tiedä", huokaisen lopulta painen kämmenet silmilleni.

Tyttö on hiljaa. Sormieni lomasta näen hänen nostavan kätensä puuskaan rintansa eteen. Hän ei kuitenkaan näytä uhkaavalta, kuten voisi olettaa. Vaan hän näyttää sen sijaan mietteliäältä

"Eemil. Kuvitellaan nyt, ettei mul oo aavistustakaan, mitä viikko sitten tapahtui, okei? Mut mun vinkki on se, että mietit: Mitä on pahinta, mitä vois seurata jos te puhutte siitä. Ja vastakkaisesti, mitä jos te ette puhu siitä. Mieti, miten sä voit kiertää ja estää sen pahimman skenaarion toteen käymisen. Ja koita astua Nikon kenkiin. Mitä se käy just nyt läpi? Kenelle se puhuu tästä? Mitä se suunnittelee? Aloita kysymyällä iteltäs nää kysymykset, niin se saattaa selkeyttää sun ajatusten juoksua vähän", Sini selostaa vakavana nousten sitten penkiltään ja asettaen sen takaisin paikalleen.