Finally&Forever

11. "Capiche?"

Rasmus

Makaan sängylläni katse katossa.

Samuel lähti ihan hetki sitten ja olen siitä asti jumittanut tässä samaisessa asennossa

"Samperi", Oskarin ääni sihahtaa ovelta ja kohotan päätäni nähdäkseni tämän pamahtaneen juuri ovesta. Hän hyppii sängylleni yhdellä jalalla tuskainen irve kasvoillaan. "Löin varpaan sun oveen, ai hitto." Pyöräytän silmiäni toisen ylireagoinnille.

"Mutta nyt: mitä mitä?" Oskari aloittaa toivuttuaan onnettomuudestaan.

"Mitä mitä mitä?"

Oskari kohottaa minulle kulmiaan. "No mitä mitä, kuka toi Samuel oli?"
Ai, hän tahtoo tietää hänestä.

"Se on mun frendi", tokaisen.

"Onko varmasti?" Toinen hivuttautuu pari senttiä lähemmäs ja tarkkailee kulmat kurtussa kasvojani. Yrittääkö hän nähdä sanojeni lävitse?

"Joo? Miten niin?" Oskari palaa entiselle paikalleen ja puraisee alahuultaan pettyneesti.
"Mitä sä nyt yhtäkkiä kyselet?" Kohottaudun istumaan hänen viereensä. Toinen kohauttaa vain olkiaan viattomasti.

Eemil

Avaan oven Nikolle, joka sisälle astuessaan on litimärkä päästä varpaisiin. Niko riisuu huippunsa ja kävelee lähemmäs minua. Katson häntä kysyvästi. Hänen katseensa on vakava ja saa minut huolestumaan.

"Mitä sä-" kun avaan suuni Niko alkaa ravistaa hiuksiaan märän koiran tavoin. "Hyi saatana!" pyyhkäisen märkiä kasvojani hihaan, kun toinen lopettaa ja perääntyy riisumaan takkinsa ja kenkänsä ärsyttävä virne naamallaan. "Mistä toi tuli?" ärähdän.

"Sä et vaivaantunut tulla mua vastaan. Ajoin tänne asti tuolla kaatosateessa", Niko vilkaisee kuvajaistaan liukuovellisen peilikaapin pinnasta ja silottelee varovasti hiuksiaan.

"No haista paska", tuhadan ja pyyhkäisen vielä pari vesipisaraa silmäni alta.

"Onko sun iskä täällä?" Kävelemme olohuoneeseen ja lysähdämme vaalealle sohvalle.

"Ei, se tulee vasta myöhemmin." Niko nyökkää ja alkaa raaputtaa kynsinauhojaan.
Käymme yksityiskohtaisesti läpi viime aikojen isoimpia juoruja ja käänteitä, joita tällaisessa pikku kunnassa osaakin tapahtua yllättävän sankin määrin.

Ulkona on hämärää ja vesi piiskaa suuria ikkunoita. Se näyttää itseasiassa aika kauniilta.

"Mennäänkö ulos?" Kysyn, kun kaikki tuntuu olevan jo puhuttu.

"Ulos?" näätkö sä et siellä sataa ihan vitun kovaa?" Kohautan olkiani.

"Mitä sitten? Ainahan vaatteet voi kuivata. Mä haluun oman sade aesthetic momentin." Toinen katsoo minua oletko tosissasi- ilmeellään.
"Hei c'mon!" yritän suostutella. Laitan käteni ristiin ja väännän kasvoilleni ruman koiranpentu ilmeen, jota Niko kerrassaan vihaa. Se kuulemma saa minut näyttämään aivan aliravitulta hyeenalta.

"Joo joo okei okei, lopeta!" Niko puristaa silmänsä kiinni ja huitoo kädellään minua kauemmas. Kasvoilleni syttyy voitonriemuinen hymy. Takuuvarma temppu.

Astumme portaille ja olemme mielentiloiltamme täydet vastakohdat. Vedän innoissani nyreää Nikoa perässäni kohti asfalttitietä, jonka pinnalla röhnöttää muutama liiskaantunut kastemato.

Ties kuinka monen Nikon käännytään jo takaisin- yrityksen jälkeen, saavumme sille ruohokukkulalle, joka on usein juoksulenkkieni loppuhuipennus.