Me ei voida tehdä näin.

Kaikki tietävät

Roopen kasvoilla oli epäuskoinen ilme, kun hän seisahtui eteemme. Sydän rinnassani pamppaili varmaan kahtasataa. Vedin terävästi henkeä ja vilkaisin nopeasti Topista. Se katsoi mua sellaisella pahoittelevalla ilmeellä, en mä tiedä miksi, eihän se ollut tehnyt mitään väärää. Tää oli ihan omaa syytäni ja nyt ei auttanut muu kuin kohdata, karu, synkkä tosielämä.

"Mitä helvettiä Felix?" Roope kysyi. Se vaikutti hämmentyneeltä ja vihaiselta, mutta ennenkaikkea pettyneeltä. Mä en tiennyt mitä vastata.

"Mä- tai siis mä voin- tai siis.... helvetti" mä sönkötin, epämääräisesti.

"Mitä?" Roope kysyi. "Ala selittää" se jatkoi ja mun rintani alla muljahti jotakin ikävää. Roope varmaan vihasi mua.

"Mun olis pitänyt kertoa paljon aikaisemmin anna anteeks" mä sanoin, kyyneleitä vastaan taistellen.

"Ootteks te yhessä?"

Helvetti.

Roope kysyi sen ihan suoraan. Ootteks te yhessä? Teki mieli vaan valehdella jotain ympäripyöreää, mutta en mä voinut. Valehtelu saisi nyt loppua. Enää mä en aikoisi valehdella. Mua pelotti totuuden kertominen. Pelotti ihan helvetisti. Mua pelotti, että Roope vihaisi mua ja ei halusi olla enää mun kaveri. Pelotti, että se alkaisi vihaamaan Novaa, sen omaa veljeä.

"Eks isä oo mukamas jo maininnut asiasta?" Nova kysyi ihan yhtäkkiä. Mun piti hetken miettiä, että miksi se mukamas olisi maininnut, mutta sitten mä muistin sen Novan ja sen isän riidan.

"No ei? Mitä sen mulle olisi pitänyt mainita?" Roope ihmetteli. Nova vetäisi syvään henkeä ja oli hiljaa pitkään. Kaikki olivat hiljaa. Vain kaupungin hälinä täytti kiusallista hiljaisuutta.

"No vaikka sitä, että se sai tietää musta ja Felixsistä, siitä miten se hakkasi mut, miten se sanoi vihaavansa mua!" Nova luetteli levottomana. Sen ääni murtui loppua kohden. Mä tiesin, että siihen sattui. Sille ei ollut helppoa puhua noista asioista. Ei hitto tietenkään ollut.

Roopen vihaisessa, epäuskoisessa ilmeessä murtui jotakin. Sen silmät kiiluivat pihavalojen loisteessa. Hetken se seisoi miteli lamaantuneena paikallaan, se näytti pidättävän hengitystään. Sitten yhtäkkiä se huokaisi syvään ja liikahti halaamaan Novaa.

Vielä äsken tunnelma oli ollut melkeinpä räjähdysherkkä. Yksi väärä sana niin nyrkit olisi alkanut heilua, tai vähintään joku maailman luokan sanaharkka olisi alkanut. Mitään sellaista ei käynyt. Tunnelma muuttui ihan yllättäen tosi hiton oudoksi. Nova ja Roope halasivat pitkään. Mä saatoin huomata niiden molempien itkevän. Ne ei sanonut mitään, halasivat vaan. Mun silmänurkasta karkasi muutama kyynel, mutta mua ei edes enää kiinnostanut.

*

Me oltiin loppujen lopuksi aika pitkään pihalla, kunnes me suunnattiin sisälle. Asiat oli puhuttava selviksi, haluttiin tai ei. Mä keitin meille kahvia Topiaksen kanssa. Illalla ei pitäisi juoda kahvia, mutta me keittettiin silti. Kai se oli sellainen pakokeino. Me ei puhuttu mitään Topiaksen kanssa, ei meidän tarvinnut. Eikö joku sanonut joskus, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Nyt sen kuvan vaan korvasi katse Topiaksen kasvoilla. Se kertoi mulle kaiken mitä tarvitsi.

Me istuttiin alas keittön pyötään. Join kuuma kahvia suullisen ja yritin kerätä rohkeutta puhua. Nova istui mun vierelläni ja jotenkin sen läsnäolo rauhoitti mun olemustani. Mä laskin kupin pöydälle eteeni ja ristin käteni pöydän päälle. Katsahdin Roopen suuntaan ja se katsoi mua takaisin. Se rutisti aavistuksen kulmiaan kysyvästi.

"Kuinka kauan?" Roope kysyi. Se ei vakuttanut enää nii vihaiselta, mutta kireän oloinen se silti oli.

"Mitä kuinka kauan?" mä ihmettelin.

"Kuinka kauan te oote- no..... ollut yhdessä?" Roope kysyi vähän hiljaisemmin. Mä laskin katseen käsiini. Novan käsi hipaisi mun reittäni pöydän alla. Mä puristin käteni sen käteen. Novan kädet hikosivat, mutta se vaikutti muuten ihmeellisen rennolta. Kyllä se varmaan oli ihan hermona, mutta ei se sitä pahemmin ulospäin näyttänyt.

"Alusta asti..." mä vastasin viimein. Mun ääneni oli varautunut ja hiljainen. Pidin katseeni alhaalla, mutta lopulta nostin sen kohti Roopen kasvoja. Mä en osannut tulkita sen ilmettä.

"Jaa siitä asti kun te tapasitte?" se kysyi ihmeissään. Mä naurahdin hermostuneesti ja pyöritin päätäni.

"No ei ihan" mä vastasin. "Mutta melkein heti meidän tapaamisen jälkeen" kerroin ja Roope nyökytteli vähän yllättyneen näköisenä.

"Tietääkö kukaan tästä?" se sitten kysyi.

Mä en osannut vastata sille. Topias tiesi meistä ja oli tiennyt oikeesti ihan hiton kauan. Mä en halunnut Roopeen ja Topiaksen välille mitään paskaa. Ei Topiasta sitä ansaitse. Ei sen mun tekemisieni takia kuuluisi kärsiä. Toki se oli valehdellut muille mun ja Novan takia, mutta ei se ollut silti tehnyt mitään väärää. Jos jollekin tästä saisi suuttua niin minulle, ei Topiakselle.

Mä vilkaisin vähän hädissäni Topiasta. Se katsoi mua ihan samanlainen ilme kasvoillaan. Roopelle se katse taisi kertoa kaiken. Me vilkaistiin Roopea Topiaksen kanssa. Se katsoi meitä takaisin. Se vaikutti petetyltä. Kyllä mä sen ymmärrän, että sillä oli petetty olo. Tottakai oli. Olisi muullakin, jos olisin Roopen paikalla. Musta tuntui oikeesti pahalta sen puolesta. Sille oltiin valehdeltu jo pitkään, se oli paskasti tehty. Mua kadutti, mutta en mä sitä enää voinut toisinkaan tehdä.

"Topias vai teitää?" Roope kysyi. Mä puristin kovemmin Novan kättä ja nyökytin varovasti.

"Tiedän" Topias sanoi suoraan. Roope käänsi katseensa sitä kohti. Hetken ne katsoivat toisiaan, kunnes Roope käänsi katseensa takaisin mua kohti.

"Mikset sä kertonut? Miks te ette kertonut? Roope kysyi pettyneen kuuloisena.

"Anteeks..." mä sanoin. "Me ei haluttu kenenkään tietävän meistä"

"Mutta Topiakselle kuitenkin kerroitte?" Roope sanoi loukkaantuneen oloisena.

"E- ei me kerrottu. Tai siis se tajusi ite" mä sanoi äkkipikaisesti. "Älä pliis oo vihanen Topiakselle, se vaan oli hyvä ystävä mulle ja Novalle" mä pyysin vilpittömästi.

"Kyllä Roope saa olla mulle vihanen, mähän valehtelin sille ihan omasta tahdostani. Olisinhan mä voinut tehdä paskamaisesti teille ja kertoa muille" Topias sanoi pontevasti. Mä rypistin sille kulmiani hämmästyneenä.

"En mä oo vihanen. En oo kenellekkään...paitsi ehkä isälle" Roope henkäisi. "Mä ymmärrän kyllä, mutta on vaan vähän petetty olo" se jatkoi rehellisesti. "Te saatte kyllä olla yhdessä. Ihan oikeesti"

Roopen sanat oli yllättävät. Jotenkin mä ajattelin sen olevan vihainen ja epäileväinen. Mutta ei, ei se ollut. Se hyväksyi mut ja Novan. Ja hitto miten hyvältä se tuntui. Mun oloni oli niin helpottunut, että teki mieli alkaa itkeä onnesta. Nova oli selvästi myös helpottunut. Sen ulkokuori oli viileä ja rento, mutta kyllä sen siitä huomasi.

Nyt me oltiin sitten siinä. Kaikki tietävät. Kaikki, ihan oikeasti kaikki tiesivät viimein. Okei ei nyt ehkä kukaan meidän koulussa oleva tai joku puolituttu, mutta mun kaverini. Enää mun ei tarvitsisi valehdella. Me voitaisiin elää astetta rennompaa elämää Novan kanssa. Me voitaisiin olla ihan kunnon suhteessa. Voitaisiin hengata muiden kanssa vapaasti. Kyllä se ihan varmasti jollakin tasolla meitä molempia ahdisti, että meidän suhde tuli muiden tietoisuuteen. Sen epävarmuuden ja ahdistuksen takiahan me oltiin alunperin päätetty pitää asia salassa.

———————————————————————
A/N: tällästä lukua tällä kertaa... vähän kieltämättä pelotti kirjottaa tuo edellinen ja tämä kappale. En tiedä oliko hyvä idea, että muut saivat nyt tietää näistä kahdesta? Eipä se ainakaan toivottavasti ollut huono päätös.

Kiitos teille taas, kun jaksatte lukea tätä. Ihan oikeesti kiitos! Tuntuu toisi ihanalta, kun jotkut jaksaa käyttää aikaansa mun kirjottaman jutun lukemiseen <3