Me ei voida tehdä näin.

"Felix mä en pysty tähän"

Mulla oli tosi surrealistinen olo. Ihankuin kaikki tämän päiväinen olisi ollut vaan jotakin unta, se ei tuntunut todelliselta. Mutta totta se oli. Tuntui kuin mikään ei kävisi enää järkeen. Mikään ei ollut selvää, tajuatteko? Yhdessä asiassa tosin oli järkeä, se tuntui aidolta, todelliselta, ei yhtään sekavalta tai oudolta. Novassa oli järkeä. Meissä kahdessa oli järkeä.

Kaikesta meidän kokemasta paskasta huolimatta...me oltiin yhdessä. Meitä ei erottaisi mikään, niin mä ainakin halusin uskoa. Elämä oli ollut tosi sekavaa ja outoa mun muutettuani Tampereelle. Mutta se oli parempaa, mä olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saanut kokea onnellisuutta. Mä olin onnellinen, aidosti onnellinen. Novan kanssa mä olin onnellinen. Meidän suhde ei ollut täydellinen, mutta onko oikeasti mikään suhde? En mä ainakaan usko niin. Kaikissa suhteissa on varjopuolensa.

Nova jäi meille yöksi, vaikka huomenna olikin koulua. Meillä alkoi koulu samaan aikaan, joten hitonkon väliä sillä oli, että missä Nova olisi yönsä. Me lojuttiin parisen tuntia mun huoneessa. Me halailtiin, pussailtiin, juteltiin - tehtiin kaikkia niitä ihania asioita, mitä me yleensäkin tehtiin. Kello oli jo aika paljon, joten mä päätettiin mennä syömään iltapalaa. Se oli jotenkin todella outoa, että me voitiin pyöriä yhdessä ympäri kämppää, kun kaikki oli kotona. Varmaan siihen saisi hetken totutella.

Me tallustettiin keittiöön iltapalalle. Roope ja Topias näyttivät olevan samalla asialla. Veden keittimessä kiehui vesi ja mun nenääni kantautui paahtoleivän tuoksu.

"Moi - hei siinä on kuumaa vettä, jos te haluutte teetä" Roope ilmoitti leivän tekemisen lomassa.

"Joo kiitti" mä sanoin ja kävin istumaan pöytään. Nova istuutui mun vierelleni. Samassa hetkessä vedenkeitin napsahti pois päältä.

"Mä voin kataa teille vettä kuppeihin. Otatteko te?" Topias kysyi ja heilutti kädessään olevaa, vaaleanpunaista kuppia.

"Mä voisin ottaa ainakin" mä nyökyttelin.

"No kaada nyt mullekkin sitten" Nova sanoi.

Me syötiin iltapalaksi leipää ja juotiin teetä. Mette tallusti märkineen hiuksineen keittiöön, kun me oltiin keritty juuri aloittaa syöminen. Se tervehti meitä ja alkoi kaivamaan kaapeista iltapala tarvikkeita.

"Nova hei" Roope sanoi. Se kuullosti oudon vakavalta.

"No, mitä?" Nova kysyi kulmat koholla. Roope vilkaisi nopeasti jonnekin seinille ja siirsi katseensa sitten nielaisten kohti Novan kasvoja.

"Kai sä tiedät, että ei sun tarvii jäädä kotiin?" Roope kysyi. Se oli tosi hiton vakavan ja surullisen oloinen. Nova näytti hetken ajan yllättyneeltä, mutta sitten se nyökytteli.

"Tiedän mä, mutta ei mulla oo rahaa muutaa poiskaan" se sanoi. Roope nyökytteli, otsaansa rypistäen.

"Sä voit kyllä punkata täällä siihen asti kunnes sä pystyt muuttamaan. Eikö?" Roope selitti.

"Tottakai" Mette nyökkäili. Se nappasi Novaa kädestä ja puristi sitä kevyesti. Se hymyili sitä lempeää hymyään.

*

Me mentiin perjantai Novan kanssa hakemaan tavaroita Novalle sen kotoa. Sen vanhemmat olivat kotona ja mä vaan tiesin, että jottain ikävää tulisi tapahtumaan. Mä tunsin sen sisuskaluissani. Oli harvinaisen selvää, mitä mieltä Novan isä oli meistä. Ja oli hyvin selvää, että millainen ihminen Novan isä oli. Se oli pelottava, väkivaltainen ja kaikin puolin hirvittävä ihminen. Sitä mä en olisi ikinä enää halunnut nähdä, mutta mä en olisi ikimaailmassa päästänyt Novaa yskin sen luokse. Ei enää ikinä.

Mun käteni hikosivat ja mua oksetti, kun me noustiin ulos tummansinisen Toyotan kyydistä. Mä en meinannut saada jalkojani liikkumaan. Mua pelotti. Vedin joulukuista pakkas ilmaa keuhkoihini ja lähdin kävelemään Novan vierellä kohti tuttua kerrostaloa. Me astuttiin sisään rappukäytävään ja siitä portaisiin. Oikean oven kohdalla Nova pysähtyi. Sen koko kroppa tärisi ja sen silmät kiiluivat.

"Nova, pärjäätkö sä?" mä kysyin ja nappasin Novaa olkapäästä kiinni. Se vetäisi käden pois ja käänsi selkänsä mulle. Sen hengitys väreili. "Nova?"

"Felix mä en pysty tähän" Nova sanoi ääni katkeillen. "Mä en pysty, mä en pysty, mä en-"

Nova rojahti maahan istumaan. Se hautasi kasvot polviinsa ja kietoi kädet ympärilleen. Sen kroppa väreili ja se itki. Mun sydäntä särki nähdä se tuollaisena. Musta tuntui niin helvetin pahalta. Mä en sanonut mitään, kävin vain istumaan hiljaa Novan vierelle. Kiedoin käteni sen ympärille ja painoin pääni sen olkapäätä vasten. Nova itki ensimmäistä kertaa koskaan mun edessäni ihan oikeasti hysteerisesti. Mun oli vaikeaa nähdä se sellaisessa tilassa.

En tiedä kuinka kauan, mutta varmaan ainakin kymmenen minuutin ajan me istuttiin siinä lattialla ja Nova itki. Sen itku laantui, mutta me ei noustu. Nova vetäytyi musta irti ihan sekunnin ajaksi siten, että se pystyi vetämään mut halaukseensa. Se kietoi kädet, tiukasti mun ympärilleni ja hautasi kasvonsa mun olkapäähän. Mä halasin sitä tiukasti takaisin.

"Vittu" Nova henkäisi, kun se pitkäksi venähtäneen halauksen jälkeen irrottautui mun otteestani. Se pyyhkäisi kasvoiltaan kyyneleet pois.

"Pärjäätkö sä?" mä kysyin varovasti. Nova nyökytteli pienesti.

"Joo, kyllä mä pärjään" se sanoi. "Meidän pitäis varmaan nyt mennä" se jatkoi vähän hiljaisemmin ja nyökkäsi päällään ovea kohti.

Mä nyökkäsin ja nousin seisomaan lattialta. Ojensin käteni Novaa kohti ja se nappasi niistä kiinni. Vetäisin Novan pystyyn lattialta. Nova näytti tosi pelokkaalta, mutta se näytti vahvemmalta. Mä luotin siihen, että nyt se oikeasti pärjäisi ja voisi mennä sisään. Totta hitossa sitä pelotti ja ahdisti. Meidän oli kuitenkin pakko tehdä se, me ei saatu antaa pelon viedä voittoa. Jos me haluttiin Nova pois kotoa, niin meidän oli tehtävä tämä.