Face Your Fear

Pala Menneisyydestä

Tarmo Mahlavuori

"Attee, Fiinaa!" huudan rakkaille lapsilleni, joita pystyn näkemään kerran kuukaudessa. Pääsen haluamallani päivänä tapaamaan perhettäni, kunhan kaikki sujuu hyvin. Kerran kuukaudessa on toiminut tähän asti hyvin, mutta ikävä alkaa painamaan mieltä. Varsinkin, kun on vielä kahdeksan vuotta jäljellä tätä rangaistuksen lusimista.

Lapsukaiset hyppäävät syliini ja mä rutistan heitä itseäni vasten. Omien lasten näkeminen saa kyllä tällaisen isommankin miehen kyynelehtimään. Atte on jo yhdeksän vuotias ja Fiina on viisi vuotias. Marjo raskatui juuri ennen, kuin päädyin vankilaan. Onneksi sentään sain olla synnytyksessä mukana, sillä se oli minulle tärkeää.

Päästän lapset halauksesta, jolloin he kipittävät jatkamaan leikkejään. Käännän katseeni Marjoon, joka hymyilee minulle.

"mites sä oot pärjännyt?" kyselen tuttuun tapaan. Ei musta enää tätä nykyä uskoisi, että olisin surmannut jonkun. Se oli aiemmassa elämänvaiheessa. Kadun tekemääni, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi ja siitä pitää kärsiä seuraukset.

"rankkaa on ollut pyörittää perhettä yksin. Oon saanut kyllä tukea, mutta en tiedä onko se riittävää. Tuntuu väsyttävän aika paljon", Marjo lähes avautuu mulle. Nyökyttelen ymmärtäväisenä. Munhan tässä pitäisi olla se apukäsi, mutten voi asialle enää mitään. Oon kuitenkin iloinen siitä, että Marjo saa jonkinlaista tukea. Tuskin kukaan pärjäisi kahden lapsen kanssa aivan yksin.

"niin", huokaisen, "mutta onko meillä tänään mitään aktiviteettia?"

Vaihdan aihetta johonkin pirteämpää ihan syystäkin. En halua, että koko vierailuni ajan puhutaan jostain masentavasta. Haluan, että edes nämä kahdeksan tuntia, jotka täällä vietän, olisivat hyvin käytettyjä tunteja.

"annetaan lasten leikkiä, ja voitaisiin tehdä illallinen. Ei ole mitään kummoisempaa", Marjo vastaa jopa vähän tylsästi. Ei se kuitenkaan haittaa, se on oikeasti uupunut. Tartun Marjon kädestä ja vien hänet keittiön puolelle. Hän seuraa perässä, eikä yritä jarrutella.

"onko sulla ainekset kasassa?" kyselen ja kurkkaan jääkaappiin.

"siellähän ne, mutta tehdään ruoka vasta myöhemmin. Ehkä sun kannattaisi olla lastesi kanssa, ja itse ottaisin päiväunet", Marjo ehdottaa. Suljen jääkaapin oven nyökäten. Lapseni on mulle kaikki kaikessa, enkä mä halua niille tapahtuvan mitään pahaa.

Päästän Marjon kädestä irti ja lähden lasten huoneeseen. Kuljen tutulla käytävällä, ja pian koputan oveen ennen kuin kurkkaan sisälle. Fiina ja Atte leikkivät yhdessä autoilla. Hymy nousee taas suupielille ja liityn mukaan lasteni leikkiin samalla toivoen, että Marjo saa nukuttua päiväunet.

Varmaan kolmen tunnin jälkeen leikit loppuvat. Marjokin on varmasti saanut nukuttua tässä ajassa. Ellei se yritys sitten ole mennyt tyypilliseksi sängyssä pyörimiseksi.

"mennäänkö kattomaan, että onko äiti hereillä?" Ehdotan lapsille, jotka innostuvat ideasta. Nostan nuoremman lapsen syliini ja lähden Aten kanssa käsikädessä kohti Marjon makuuhuonetta. Olisipa arkeni aina tällaista.

Tällä tavalla kerran kuukaudessa tulee aina hetki, kun toivon arjen olevan normaalia. Tällä hetkellä arkeni on vankilassa ja nämä päivät, jotka täällä vietän, ovat spesiaaleja.

Avaan Marjon makuuhuonen oven, ja huomaan naisen makoilevan sängyllä. Vilkaisen yöpöytää, jossa pilleripurkki on apposen auki. Ymmärrän heti mistä on kyse. Marjo ei ole jaksanut tätä enää.

"äiti nukkuu vielä. Kävisittekös tekin päiväunille? Ja onko Atte tehnyt läksyt?" huolehdin saman tien, koska seuraavaksi täytyisi soittaa puhelu. Sellainen puhelu, jota en olisi odottanut soittavani.

"jooo", Atte vastaa.

"mun täytyy hoitaa yksi tärkeä puhelu. Menkääs vaikka piirtämään", kehotan ja päästän Fiinan alas sylistäni. Lapset ryntäävät innoissaan omaan huoneeseensa. Onneksi he eivät tajua tilanteen vakavuutta.

Astelen Marjon luokse. Ravistelen naista vähän, samalla toivoen hänen aukaisevan silmänsä. Tilanne kuitenkin vaikuttaa pahalta. Otan luurini esille, ja soitan hätäpuhelun kertoen koko jutun alusta loppuun.

Sinä päivänä elämäni meni vielä enemmän vituilleen.
--
Sanoja: 537

Juu tää luku oli vähän lyhyempi, koska tässä ei kerrota varsinaisen päähenkilön näkökulmasta 😊♥️