Face Your Fear

Kivahtelua Ja Tiuskimista

Petteri

Yleensä mä en kiroile, mutta voi vitun vitun vittu. Oon mokannut ihan tosi pahasti. Mun piti käydä aikaisin aamulla kotona vaihtamassa vaatteita ja ottamassa oikeat koulukirjat mukaan kouluun. Mutta kappas vaan, enhän mä edes ole menossa enää koko kouluun.

Mulla ja Atella venähti yö niin pitkäksi, että nukuttiin melkein puolille päiville saakka. Eikä me illalla edes muistettu laittaa herätyksiä. Mä tiedän, että äiti on mulle aivan raivona. Miten mä saatoinkaan luistaa rutiineista? Tunnen itteni täysi idiootiksi tällä hetkellä. Onneksi mä oon kohta kotona.

Musta oikeasti tuntuu niin pahalta. Tuntuu, että mä petin äidin luottamuksen, eikä se enää ikinä voi luottaa muhun. Ne synttäritkin varmasti perutaan ja joudun viettää 18-vuotisjuhlan vanhempien kanssa mummulassa. Ne muutenkin varmaan jättää mut sinne koko kesäksi, ja hakevat sitten syksyllä pois, kun koulu alkaa taas.

Mä ajan meidän pihaan ja nousen autosta ripeästi. Voin vaan kuvitella kuinka kuormittunut äiti on just nyt. Mua melkeinpä itkettää, koska oon aina ollu niin vastuullinen, ja nyt mokasin ihan kunnolla.

Astelen etuovelle ja aukaisen oven avaimillani. Mua kuumottaa mennä kotiin, onks tää ihan normaalia?
Otan kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja päätän sukeltaa talon sisään. Vastassa on hiljaisuus, eli äiti on saanut lapset ruotuun ilman muakin. Tosin, nehän on tähän aikaan koulussa ja päiväkodissa.

"missäs sitä ollaan luurattu?" äiti kysyy keittiöstä, kun mä suljen ulko-oven. Mä irvistän itsekseni ja kävelen sitten keittiöön. Äiti katsoo mua selvästi pettyneenä ja mua alkaa taas itkettämään. Tuntuu ihan paskalta.

"anteeks, mulla vähän venähti", mä sanon nojaten seinään. Äitin katse pysyy visusti mun silmissä.

"olisit edes ilmoittanut jotakin!" se kivahtaa ja mulle tulee vaan surkeampi olo. Tuntuu siltä kuin keuhkot painuisivar kasaan. Ihan kamala tunne.

"mä heräsin vasta hetki sitten", yritän puolustautua. Äiti pudistaa päätään pettyneenä.

"ei tuu toistumaan enää. Oikeesti. Halusin vaan ees joskus olla yön jossain muualla kuin täällä", jatkan, mutta äiti ei näytä heltyvän yhtään. En tiedä auttaako se, että puhun, vai vaikuttaako se mitenkään.

"miks se pitää tehdä viikolla? Eikö sellaset oo viikonloppujuttuja?" äiti kysyy tuohtuneena ja katsoo mua tuolla inhottavalla katseella. En mä tällaisessa tilanteessa halua kohdata äitin katsetta. Se vaan painaa enemmän.

"en mä viikonloppuisin ikinä ehdi, kun sä tuuppaat mulle hommia joka tuutista", sanon asiat niinkuin ne ovat. Ei mulla olisi ikinä viikonloppuna aikaa. Mun pitää katsoa mun sisarusten perään, eikä se ole normaalin teinin arkea. Mun jokapäiväinen elämä on liian samanlaista, mutta samalla mua jännittää päästää rutiineista irti. Juurikin tämän takia, kun saan huutia, jos rutiinit lipsuvat. Koko perheellä on aivan liian vahvat rutiinit.

"on jokaisen perheenjäsenen vastuulla tehdä kotitöitä", äiti puolustelee, mutta se ei tehoa muhun.

"joo-o, sit sä varmaan pystyt kertomaan mitä kotitöitä Elina ja Hilla on tehny päivittäin puolen vuoden ajan", mä sanon tiukasti vastaan. Äiti aukoo suutaan, muttei keksi mitään sanottavaa. Se tietää olevansa väärässä. Se tietää tasan tarkkaan sen, että se on vaan tuu pannut kaikki hommat mulle, koska mä oon perheen vanhimmainen.

"sitä paitsi, toi sun ja iskän lasten tekeminen saa jo riittää. Mä en tuu ton seuraavan kanssa asumaan saman katon alla", mä suorastaan tiuskaisen, jolloin äiti luo muhun surullisen katseen. Mua ei kuitenkaan jaksa enää yhtään kiinnostaa, joten lampsin mun huoneeseen. Oon surullinen, mutta samaan aikaan mua suututtaa tosi paljon.

Ehkä tuo viimeinen asia, joka pääsi mun suusta, oli vähän liikaa. En vaan voi sille mitään, että meitä on jo oikeasti ihan liikaa. Voisipa vain hetkeksi unohtaa kaiken mun perheeseen liittyvän.

--
Sanoja: 555

Heii, pahoittelut lyhyemmästä osasta, mutta oli pakko katkasta tähän, ku seuraavassa osassa tulee sit paljon kaikkee uutta 🤔😎